Kirja-arvostelu. Jukka Tontti: Monimielinen masennus. Arjen reseptejä elämäntaudin hoitoon Vastapaino, Tampere 2008.

Arjen reseptejä elämäntaudin hoitoon on osuva nimi kirjalle, jossa tarkastellaan arkijärkeen perustuvaa sosiaalista tietovarantoa koskien masennuksesta selviytymistä.  Tontti on analysoinut haastatteluaineistoa,  jossa ihmisiltä on kysytty ”Mitä  mielestäsi pitäisi tehdä, kun tuntee itsensä masentuneeksi?” Kirjoittajan keskeisenä lähtökohtana on masennus ns. elämäntautina; hänA avoimesti vastustaa ”masennuksen yksioikoista lääketieteellistämistä”: masennus on aina jotakin enemmän kuin sairaus.

Aineistolähtöisen sisällönanalyysin kautta Tontti päätyy luokittelemaan haastateltavien tarjoamat masennuksen hoidon reseptit neljään luokkaan: Rutiinit ja raataminen, Irti arjesta ja työstäminen, Yhdessäolo ja avautuminen, Ammattiapu ja lääkkeet. Kirjan aineistoliitteestä ilmenee, että sekä  naisilla että miehillä määrällisesti yleisimmät reseptit lukeutuvat luokkaanYhdessäolo ja avautuminen. Seuraavaksi yleisin luokka (tai yläkäsite) on Irti arjesta ja työstäminen, sen jälkeenAmmattiapu ja lääkkeet. Reseptit ja niiden yläkäsitteet (luokat) kuvaavat hyvin sitä, minkä ihmiset ajattelevat masennuksessa olevan avuksi: hyväksi havaittua on toisten seuraan hakeutuminen ja omista mietteistä avautuminen; toisaalta enemmän sisäänpäin suuntautuva ajatusten, tunteiden ja ongelmien työstäminen ja rentoutumisen leimaama etäisyyden otto arkeen. Pahaa oloa ajetaan pois myös säännöllisillä päivärutiineilla, rankalla liikunnalla ja muulla raatamisella. Kun mikään muu ei tunnu auttavan, on haettava ammattiapua, joko lääkkeiden tai keskusteluavun muodossa.

Ensin olen innostunut: tässäpä vihdoin kirja, joka tarkastelee masennusta moniulotteisesti ja kytkee ilmiön sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Lukiessani innostus hiipuu, ja kirjan luettuani sen jättää mieleen häiritsevän tunteen. Minun on vaikea ymmärtää kirjan peruslähtökohtia. Mietin, voisiko Tontin edustama sosiaalipsykologia löytää paikkansa ilman ärhäkkää vastakkainasettelua lääketieteen kanssa. Lääketieteellä on oma lähestymistapansa asioihin, sosiaalipsykogialla omansa -onko niiden välttämättä oltava toisiaan poissulkevia? Sitä paitsi Tontti tuntuu samaistavan lääketieteen piirissä tapahtuvan hoidon yksinomaan lääkkeisiin. Senkaltaista asioiden työstämistä, jota Tontti on käsitellyt Yhdessäolo ja avautuminen- yläkäsitteen alla, tapahtuu merkittävästi myös ammatillisissa hoitosuhteissa. Myös sairaus käsitteenä olisi mielestäni ansainnut enemmän huomiota -Mitä tarkoitamme sairaudella? Millä lailla masennus sairautena poikkeaa muista ihmisten sairauksiksi luokittelemista tiloista?- koska se on kirjassa temaattisesti keskeisellä sijalla.

Toiseksi jään kirjassa kaipaamaan juuri sitä masentuneen omaa ääntä, jonka lääketiede Tontin mukaan ohittaa.Arjen reseptejä ei käsittele masentuneen sisäistä kokemusta, vaan satunnaisotannalla valittuja yhden suomalaiskaupungin kansalaisia, joista osa on puhunut naapurin masennuksesta, osa omastaan. Minusta tämä eronteko siinä,  puhuuko ihminen omasta kokemuksestaan vai ulkoapäin jonkin toisen ihmisen tilanteesta, olisi ansainnut enemmän huomiota siitäkin huolimatta, että tutkimuksen kiinnostuksenkohde on sosiaalinen tietovaranto eikä yksilöiden ajatukset sinänsä. Näin itse masennus jääkin kirjassa melko lailla etäiseksi ilmiöksi, vaikka Tontti kirjoittaakin siitä kuin elämää rikastuttavasta kumppanista.

Kolmanneksi Tontin aineistotarkastelu tuntuu joiltain osin tarkoitushakuiselta. Vaivihkaa syntyy  vaikutelma, että ammattiapu on jotain, josta kirjoittaja ei juuri paljoa perusta: ”Arjen reseptit suuntaavat huomion pääsääntöisesti muihin ratkaisuihin kuin ammattiapuun ja lääkkeisiin”. Huomionarvoista on, että haastateltavat itse tekevät eron erilaisten arkisten vastoinkäymisten ja toisaalta varsinaisen, todellisen ja vakavan masennuksen välillä. Kirjoittaja toteaa: ”Todellinen masennus on jotakin, joka ei mahdu pärjäämisen ja yksilöllisen selviytymisen kulttuuriin. Se on rajan yli astumista.”  Tontin mukaan hoitoon hakeutuminen määrittää masennuksen muuttumisen vakavaksi sairaudeksi. ”Se, millainen tuo vakavan masennuksen tila on, jää kuitenkin edelleen arvoitukseksi.” Lisäksi kirjassa häiritsee ontuva päättely: Tutkittavilta on kysytty, mitä pitäisi tehdä, kun tuntee itsensä  masentuneeksi. Kun sitten kaikki reseptit kertovat oman tilan (tai työkaverin tai läheisen tilan) säätelystä, tästä Tontti päättelee, ettei yhteisöllisillä tekijöillä ole sijaa yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa! Näin voi ollakin, mutta olisi paikallaan muistaa, että ihmiset vastaavat siihen, mitä heiltä kysytään!

Vaikka masennuksella ilmiönä on monenlaisia syitä ja monenlaisia seurauksia, jotka koskevat sekä yksilöitä, lähiyhteisöjä että yhteiskuntaa laajemmin, ja joiden moninaisuutta on hyvä pitää esillä, ei yksittäisen masentuneen ihmisen tila parane esim. kulttuurin muutoksella yhteisöllisempään suuntaan -hyvä suunta sinänsä- vaan vaatii aina jotakin paremmin kohdennettua menetelmää. Tämä taas ei tarkoita, etteikö masennuksen hoidolla samaan aikaan voisi nähdä taloudellis-poliittisia kytkentöjä lääketeollisuuteen ja työelämän sairauslomakäytäntöihin, jotka kirjoittaja myös nostaa esiin.

Tontti kirjoittaa esseemäisesti ja helppolukuisesti, teksti vie helposti mukanaan. Aineistokatkelmat rytmittävät tekstiä ja tuovat haastateltavia hiukan lähemmäs lukijaa. Tutkimuksellisesti kokonaisuus ei kuitenkaan vakuuta, vaan loppuvaikutelmaksi kirjasta jää tarkoitushakuinen ristiretki lääketieteellistä masennuksen hoitoa vastaan ja tuulahdus 60-70-lukujen antipsykiatria-hengestä.


Kaisa Perko