PSV:n hallituksen jäsen Taru Saari haastatteli Antti Klemettilää kulttuuripsykologiasta ja turvapaikanhakijoiden mielenterveydestä helmikuussa 2021. Antti Klemettilä on THL:n erikoistutkija, psykologi ja psykoterapeutti, joka on erikoistunut muun muassa kulttuuripsykologiaan sekä kriisi- ja traumapsykologiaan.
TS: Minkä kaiken parissa olet nyt työskennellyt?
AK: Olen psykologi pohjakoulutukselta ja myös psykoterapeutti. Tällä hetkellä olen projektipäällikkönä hankkeessa, jossa tehdään psykoedukaatiovideoita kiintiöpakolaisille. Olen ollut monissa eri hankkeissa, joissa on edistetty pakolaistaustaisten mielenterveyttä. Olen tehnyt myös kriisi- ja traumatyötä Turun kriisikeskuksessa ja psykologin työtä Turun ulkomaalaistoimistossa. Kriisikeskuksessa tuin Pansion vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijoita ja ulkomaalaistoimistossa oleskeluluvan saaneita pakolaistaustaisia. Lisäksi olen ollut kehittämässä tukitoimia erityisesti traumatisoitumiseen liittyen, kuten erilaisia ryhmäinterventioita, psykoedukaatioita ja rentoutusharjoituksia.
TS: Olet tutkinut myös kulttuuripsykologiaa. Millä tavoin?
AK: Olen ollut Psykologiliiton monikulttuurisuuspsykologian työryhmässä puheenjohtajana usean vuoden. Työryhmän tehtävänä on aktiivisesti seurata tämän alan kehitystä, välittää tietoa ja antaa lausuntoja tai tehdä kannanottoja. Tätä aluetta voidaan kutsua monilla eri nimillä: monikulttuurisuus, kulttuuripsykologia tai interkulttuurisuus. Suomessa on esimerkiksi kulttuuripsykiatrian ja monikulttuuripsykologian Facebook-ryhmät. Englanniksi jako on selkeä: cultural psychology ja sitten on cross-cultural psychology.
TS: Minkälaisessa tilassa ala on nyt?
AK: Jos ajattelee cross-cultural psychology –tyyppistä työtä, niin siinähän haetaan eriäväisyyksiä ja yhtäläisyyksiä kulttuurien välillä. Sen kautta voidaan huomata, että jokin asia ei olekaan yleismaailmallisesti pätevä, tai sitten jokin asia onkin yleismaailmallisesti pätevä, eli siinä on jotain universaalisuutta. Sitä kautta voi saada tietämystä syvemminkin ihmisistä.
Kulttuuripsykologiassa puhutaan paljon kulttuurin vaikutuksesta. Yhtäältä se voi paremmin kuin 10 vuotta sitten, koska paljon enemmän tunnetaan kulttuurin vaikutusta. Toisaalta vaikka tiedostetaan kulttuurien vaikutus esimerkiksi terveydenhuollossa, sille ei ole tehty paljoa. Yhtenä ratkaisuna on ollut kulttuurikompetenssin koulutukset, jotka ovat hyvin lyhyitä ja huonosti tutkittuja.
TS: Mitä terveydenhuollon työntekijät voivat itse tehdä?
AK: THL:n Maahanmuuttaja ja kulttuurien moninaisuus –sivuilta saa hyödyllistä tietoa. Olisi toivottavaa, että ihmiset avaisivat silmiään ja näkisivät, että moninaisuutta on ollut aina. Ihmiset ovat ehkä aikaisemmin Suomen järjestelmissä ajatelleet, että tehdään yhdellä tavalla töitä ja se on hyvä. Tähän on sitten yritetty tuoda kulttuurisensitiivisyyden käsitettä, jonka tavoitteena on, että pyrittäisiin kohtelemaan ihmisiä mahdollisimman yhdenvertaisesti sekä olemaan uteliaita ja kiinnostuneita siitä, mitä ihminen itse ajattelee esimerkiksi kulttuuritaustastaan, ja yritetään ottaa se huomioon. Psykologiassa ei ole tuntematonta, että pyritään luomaan dialogia ja ymmärtämään toisen ajatusmaailmaa. Ne voivat kuitenkin olla uusia ajatuksia toisen tyyppisissä palveluissa.
TS: Miten kulttuuripsykologia voisi istua psykiatriseen diagnostiikaan?
AK: Se on itse asiassa pyritty ottamaan huomioon. DSM-IV:ssa oli jo kulttuurinen haastattelu, ja se laajeni DSM-V:ssa. On kuitenkin kyseenalaista, käytetäänkö niitä, vai jäävätkö ne sivulle ja unohdetaan. Esimerkiksi Tukholman transkulttuurinen keskus on tehnyt kulttuurisesta haastattelusta paljon tutkimuksia. Siinä on
havaittu, että kun kulttuurinen haastattelu otetaan huomioon, diagnoosit saattavat usein muuttua. Esimerkiksi diagnoosi saattaa muuttua psykoosista traumaperäiseen oireiluun. Toisaalta siinäkin voidaan yliampua. Voi olla, että ajatellaan, että tämä on kulttuurin tuotosta tai kulttuurisesti hyväksyttävää, mutta se ei välttämättä olekaan niin. Monesti kulttuuri on hyvä ottaa huomioon, mutta siitä saatetaan tehdä isompi numero kuin se välttämättä on. Kyse on kuitenkin pitkälti kommunikaatiosta ja tiedon välittämisestä ja kysymisestä, onko ihminen ymmärtänyt, tai ovatko ihmiset samalla kartalla siitä, mitä ollaan tekemässä tai mitkä ne päämäärät ovat. Halutaan tietää, mitä ihminen ajattelee itse siitä, mitkä hänen haasteensa tai ongelmansa on.
TS: Jos puhutaan turvapaikanhakijoiden mielenterveydestä. Olit mukana PALOMA-hankkeessa, jossa tuotiin esiin, kuinka paljon mielenterveyden kuormitusta pakolaisilla on. Millainen kuva sinulla on Suomen palvelujärjestelmästä? Saavatko nämä ihmiset apua ja missä on puutteita? Onko apu riittävää?
AK: Eiväthän ne kohtaa, mikä on hyvin tunnettu tosiasia. On väestöryhmiä, joilla olisi suurempi tarve, mutta he käyttävät vähemmän mielenterveyspalveluita. Ja jos he käyttävät, he käyttävät niitä vähemmän intensiivisesti, mistä on juuri julkaistu esimerkiksi Kiesepän et. al. tutkimus. Sekin on tavallaan osittain aika länsimaalainen ajatus, että määrittelemme ensin, että on masennusta, ahdistusta ja traumoja, ja hoito olisi niihin ikään kuin vastaus. Kuitenkin on aika outo asetelma, että mennään puhumaan joistain hyvin henkilökohtaisista asioista jollekin vieraalle, mitä psykoterapia lähtökohtaisesti on. Esimerkiksi tällainen mcdonaldisaatio diagnooseissa ja hoitomuodoissa on tietyllä tavalla hyväksi, mutta ne saattavat olla myös leimaavia tai vääriä.
THL tutki TERTTU-hankkeessa ja kysyi terveydestä jokaiselta turvapaikanhakijalta, joka tuli Suomeen 2018. Prosentit olivat aika rankkoja. Esimerkiksi 40 % oli kokenut kidutusta ja merkittäviä masennus- tai ahdistusoireita oli 35% miehistä ja 45 % naisista. Varsinkin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleilla oli paljon oireita. Sitten on kuitenkin eri kysymys, ajatteleeko ihminen itse, että hän tarvitsisi sitä hoitoa tai kokeeko sen hoidon itselleen sopivaksi. Voi olla, että palvelupolku ei ole toimiva tai voi olla, että se mitä tarjotaan, ei ole sopivaa.
TS: Kohtaatko sitä ajatusta usein, että turvapaikanhakijan oireilu on sidoksissa kontekstiin. Jos elämä on epävarmaa ja joutuu vuodesta toiseen elää turvapaikanhakijana, niin oireiluhan on tietyllä tavalla aika ymmärrettävää. Onko länsimaista näkökulmaa masennus- ja ahdistusoireista psykiatriassa vaikea sovittaa tällaisiin tilanteisiin.
Se on totta. Monesti ihmiset näkevät, että jos yksi asia olisi kunnossa, että saisi esimerkiksi oleskeluluvan tai perheen Suomeen, niin he voisivat paremmin. Olen työskennellyt tilanteissa ja kannatellut sellaisia ihmisiä, joilla on ollut hyvin vahva ajatus siitä, että ulkopuolinen tilanne on oireilun syy. Kyllähän siinäkin voi tehdä jotain. Kun lähtee keskustelemaan ihmisen kanssa, voi sanoa, että on hyvin valitettavaa, ettei voida vaikuttaa sotaan tai perheeseen, mutta perhekin hyötyisi siitä, että ihminen voi paremmin ja hän on se, johon voidaan vaikuttaa. Yritetään saada ihmisen perusasiat kuntoon: nukkuminen, syöminen ja liikuntaa. Yksi tapa käsitteellistää näitä tilanteita on stressin kautta. On olemassa Joseba Achoteguyin Ulysses-syndrooma, eli Immigrant Syndrome of Chronic and Multiple Stress, josta en tiedä, kuinka laajasti se on tieteellisesti hyväksytty. Siinä ajatellaan, että ahdistus- ja masennusoireet ovat pelkästään pitkäkestoisen stressin vaikutuksia ja ne poikkeavat niin ahdistuksesta kuin masennuksestakin sillä tavalla, että kun stressi vähenee, niin myös ahdistus ja masennus poistuvat. Monissa hankkeissa ollaankin käytetty hoidossa paljon stressinhallintakeinoja ja viety ihmisiä esimerkiksi luontoon. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että psykoterapia on toimivaa. Kaikki hyötyisivät siitä, että tulee nähdyksi, ja oma tarina tulee kuulluksi ja on olemassa erilaisia hyvinkin pakolaistaustaisten kanssa toimivia terapiamuotoja, kuten Narratiivinen altistusterapia (NET) ja Testimony-terapia. Ihmiset saavat niissä kertoa tarinansa, tulevat nähdyksi, ja sitä kautta tulee traumaa hoidettua.
Onko sinulla paljon kokemusta pitkistä hoitosuhteista pakolaisten kanssa?
On ollut, ja pisimmät hoitosuhteet ovat olleet viisi, kuusi vuotta. Sitten toisaalta on ollut lyhyitäkin hoitoja, joissa on ollut joku selkeä trauma, esimerkiksi kolari, ja ihminen on käynyt sen läpi ja jatkanut elämää. Traumaterapioista on länsimaissa hassuja kuvitelmia. Jotkut saattavat ajatella, että terapia sopii vain tiettyyn hetkeen, ja ihmisen pitäisi olla valmis terapiaan. Sitten kuitenkin on tutkimuksia, että tulee vakavasti traumatisoitunut ihmisiä ja saman tien lähdetään tekemään silmänliiketerapiaa, ja siitäkin on tullut hyviä tuloksia. Aika paljon liikkuu uskomuksia pakolaistaustaisten hoitoon liittyen sekä hoitavalta taholta että asiakasryhmän puolelta.
TS: Mikä on nykykäsitys traumaterapioista? Mitkä ovat toimivia?
AK: Kyllä se on Narratiivinen altistusterapia, traumafokusoitu kognitiivis-behavioraalinen terapia ja EMDR. Ferdinand Garoff kirjoitti traumaperäisen stressihäiriön Käypä hoito –suosituksiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden psykoterapialiitteen. Käytännössä traumahoidossa ihminen ei halua ajatella mennyttä, mutta ei pysty sitä välttämään, vaan se pyörii mielessä kumminkin. Se on erittäin tärkeää työskentelyssä saada ihminen motivoitumaan, ja että päämäärät olisivat yhdessä jaettuja. On harmillista, että pitää pohtia menneitä, mutta se on käytävä läpi se mennyt, jotta voi katsoa eteenpäin. Ikään kuin, kun trauman työntää pois, se vain elää ja menneisyys ei päästä irti. Traumaterapiassa työskentelyn fokus on jaettu ja kumpikin tietää, mitä tehdään. Tieto työskentelyn vaiheista on erittäin tärkeää jakaa, koska usein traumaterapiassa voi tulla myös paha olo. Jos on vaan kerrottu, että puhuminen auttaa, niin saattaa olla että sitä ihmistä ei näykään enää uudestaan.
TS: Tuntuu, että monet turvapaikanhakijat kaipaisivat mielekästä tekemistä ja työtä, jotta he voisivat kokea itsensä hyödyllisiksi ja arjen merkitykselliseksi. Olisiko psykologien hyvä jollain tavalla miettiä enemmän tätä psykososiaaliseen tukea, kuten kehittää ryhmätoimintaa ja yhteisöpaikkoja?
AK: Ehdottomasti on. Siinä on se haaste, että se, joka hyötyisi eniten, ei lähde mukaan. Huonovointinen on usein yksikseen huoneessaan. Usein interventioon osallistuvat ne ihmiset, jotka olisivat muutenkin päässyt liikkeelle. On kiinnostavaa, miten saadaan ihmisiä motivoitua mihinkään toimintaan. Miten huonommin ihminen voi, sitä vähemmän hän on motivoitunut olemaan toisten ihmisten seurassa. Varsinkin jos hänellä on traumakokemuksia siitä, että toiset ihmiset ovat satuttaneet. Silloin on kaksinkertaisen syrjäytymisen vaara, kun tullaan uuteen yhteiskuntaan, voidaan huonosti ja ollaan stressaantuneita. Esimerkiksi suurin piirtein ensimmäinen stressin oire on turhautuminen ja aggressio. Aggressio toisia kohtaan saattaa tuoda enemmän huonoja kokemuksia ja stressiä, mikä lisää syrjäytymisen riskiä. Monilla on kausia, että saattaa mennä viisikin päivää, ettei käydä missään. Siinä tilanteessa ihan kaupassa käyminen saattaa pelottaa. Ei tarvitse ajatella isoja interventioita, vaan pienet askeleet ovat hyviä. Voi antaa esimerkiksi kaktuksen hoidettavaksi. Tavoitteena voi myös olla, että käy kerran viikossa kävelemässä puoli tuntia, ja jos ihminen ei siihen pysty, ammattilainen tulee hakemaan.
TS: Onko tällaista aikuisten tukihenkilötoimintaa mahdollista saada?
AK: On niitä, ja olen itsekin ollut erilaisissa hankkeissa. Yhdessä hankkeessa kehitimme sellaista vertaisryhmätoimintaa, että oli pidempään maassa olleita, jotka toimivat vertaisina pakolaisille. Se ei oikein toiminut. Ihmiset haluavat ennemmin suomalaisen ystävän. Toisessa hankkeessa koulutettiin ”mielen hyvinvoinnin lähettiläitä”. Siinä vertainen meni omiin yhteisöihin tai perheeseen levittämään tällaista positiivista tietoa mielenterveydestä ja tuki tarvittaessa, mutta hän ei ollut mielenterveyden ammattilainen vaan ihan vertainen. On todella merkittävä tarve ihmisillä olla kontaktissa toisten ihmisten kanssa. Jos tulee tänne niin, ettei tunne ketään tai joutuu liittymään johonkin ryhmään, että se on herkkä hetki, joten toivottavasi se menee hyvin. Yleensä ihmiset kuitenkin löytävät jotain. Stereotyyppisesti ajatellen Suomi näyttää aika karulta, jos tulee yhteisöllisemmästä kulttuurista, miljoonakaupungista pienelle paikkakunnalle, jossa kukaan ei tervehdi tai keskustele.
TS: Tuo on varmasti yleinen kokemus ja herättää sitä turhautumista. Voisiko Suomessa toimivien eri maiden yhdistyksien kanssa tehdä yhteistyötä tai pystyykö sitä kautta saamaan yhteyttä helpommin ihmisiin?
AK: Kaikki eivät halua olla vanhan kulttuurin kanssa tekemisissä, mutta kyllä ihmiset yleensä löytävät johonkin. Isommissa kaupungeissa nämä uskonnolliset yhteisöt tai moskeijat ovat sellaisia paikkoja. Lisäksi Suomessa on harrastusmahdollisuuksia. Juuri pohdimme yhdessä työpajassa sitä, että olisi hyvä kertoa ihmisille, että mitä se yhteisöllisyys Suomessa on. Suomessa se monesti tarkoittaa sitä, että mennään vaikka harrastuksiin ja ollaan siellä yhdessä. Se voi olla aika erityyppistä kuin istuskelua kaduilla joissain lämpimissä kaupungeissa. Olisikin hyvä neuvoa, että Suomessa voi löytää seuraa nimenomaan harrastusten kautta.
Tosin monilla pikkupaikkakunnilla on ollut onnistunutta yhteisöllisyyttä. Ruotsinkieliset saaristokunnat ovat loistavia. Lisäksi olen ollut Pudasjärvellä, johon on tullut pakolaistaustaisia ihmisiä, ja heidät on otettu hienosti mukaan. On tehty yhdessä puutöitä, menty yhdessä hiihtämään tai tehty verkkopoijuja. Tällainen vaatii motivaatiota molemmilta puolilta ja tiettyä yhteisöllisyyttä, jota pikkukaupungista löytyy enemmän kuin suurista kaupungeista. Ihmisten on helpompi kadota suurissa kaupungeissa ja jäädä jotenkin syrjään.
TS: Vuonna 2015, kun pakolaisia tuli paljon, vaikutti siltä, että tällaista vieraanvaraisuutta oli myös Suomessa.
AK: Oli ehdottomasti. Tuntui kuitenkin siltä, että se oli polarisoitunutta. Piti olla jotenkin puolesta tai vastaan, mikä ei kuitenkaan ole se idea. Kenan Malikilla on ajatus, että nekin ihmiset, jotka ovat maahanmuuton puolesta, kasvattavat polarisaatiota, koska silloin kulttuurit nähdään erilaisina tai eriävinä ja vastakkain aseteltuina, vaikka ne ovat aika limittäisiä ja ihmiset ovat kuitenkin samankaltaisia. Otetaan vaikka kaupunkikulttuurit. Helsingillä on enemmän samankaltaisuuksia Frankfurtin ja Pariisin kanssa, ja tällaisten toisten kaupunkien kanssa, kuin sitten vaikka Suomen pikkupaikkakuntien kanssa. Minulla saattaa olla enemmän samankaltaisuuksia iranilaisen korkeasti koulutetun kanssa kuin vaikka toisen suomalaisen miehen kanssa. Vastakkainasettelu on turhaa ja ei vie asioita eteenpäin. Siinä korostetaan eroja, kun voitaisiin yhtä hyvin korostaa samankaltaisuuksia ja hakea yhteisymmärrystä.
TS: Mitä ajattelet resilienssistä? Mitkä tekijät ovat suojaavia tekijöitä? Miten itse olet kokenut, että mitkä tekijät auttavat toipumaan?
AK: Yksi asia on se, että ihmiset, jotka ovat jo kohdanneet niin paljon, eivät vähästä hätkähdä. Tavallaan mennään eteenpäin, vaikka vaikeuksia tulee. On hyvä muistaa, että suurin osa pakolaisista on lähtömaassa tai lähtömaan viereisessä maassa. Silloin taas näillä ihmisillä, jotka ovat tulleet tuhansia kilometrejä, täytyy automaattisesti olla jotain selviytymiskykyä. Eli ihan jo matkasta selviytyminen on osoitus jostain. Ihmisillä on monia erilaisia tapoja selviytyä ja mennä eteenpäin, mutta valitettavasi moni pakolaistaustainen on joutunut etsimään itsestään sitä voimaa jo nuoresta iästä lähtien. Resilienssissäkin on kulttuurien välisiä eroja. Länsimaissa ajatellaan, että se on ihmisen oma ominaisuus. Sitten yhteisöllisissä kulttuureissa sitä määritellään yhteisölliseksi ominaisuudeksi, että voima tulee enemmän toisista ihmisistä.
TS: Minkälaisia dimensioita selviytymiseen liittyy?
AK: Onhan niitä dimensioita useita. Ayalonin mukaan erilaisia selviytymistyyppejä on kuusi. Ihmiset käyttävät heille sopivia keinoja riippumatta niinkään kulttuurista. Ei selviytymisestä jaeta tyylipisteitä, vaan tyyli on vapaa. Ihmiset näyttävät selviytyvän aika lailla kaikenlaisesta.
TS: Miten itse olet kiinnostunut ja päätynyt tälle alueelle?
AK: Ihan vahingossa. Työ on ollut parhaimmillaan todella mielenkiintoista. Silloin kun olin Turun ulkomaalaistoimistossa psykologina, sanoin ihmisille, että minun ei tarvitse matkustaa, kun maailma tulee luokseni. Olisi hienoa, kun pystyisi olemaan utelias ihmisiä ja maailma kohtaan. Silloin kun siihen pystyy, maailma on erittäin mielenkiintoinen. Näkee sen moninaisuuden, laaja-alaisuuden ja kirjon. Kyllähän sitä
mielellään tapaa kaikkea erilaista ja kuule erilaisia asioita, vaikka ne olisivat välillä vähän ikäviä. Minusta olisi kauhean ankeaa, jos me kaikki olisimme samanlaisia, ja kertoisimme vain samaa tarinaa.
TS: Mitä psykologit voisi tehdä yhteiskunnallisella tasolla näiden asioiden eteen. THL tutkii ja se on heidän tehtävänsä, mutta onko sinulla jotain toivetta tai unelmia, miten näitä asioita voisi edistää.
AK: Kyllä se olisi aito moninaisuuden ymmärrys, että ihan oikeasti meissä jokaisessa on eri kokoelma kulttuureita, ja meidän pitäisi jokaiseen keskusteluun lähteä ihmetellen, että kuka sinä olet ja mistä sinä rakennut. Tämä korostuu, kun kohdataan ihmisiä, jotka tulevat kaukaisemmista kulttuureista tai maista. Se voisi olla keskeinen osa psykologien työtä ja toivottavasti on sitä joskus. Pitäisi olla kaiken kattava periaate, että ei tehtäisi koskaan sitä perusoletusta, että ajatellaan stereotyyppisesti ihmisestä. Myöskään ei pitäisi ajatella, että olemme jotenkin samoista lähtökohdista. On tärkeää ottaa huomioon konteksti, joka rakentuu pitkälti sosio-ekonomisista tekijöistä, ja sitä kautta rakentuu terveys ja hyvinvointi. Olisi toivottavaa lähteä aina tilanteeseen puhtaalta pöydältä aidosti tasavertaisina ja yhdenvertaisesti miettimään, miten ihmistä voi auttaa. Sen voi ottaa sellaisena positiivisena lähestymistapana, että jokaisesta ihmisestä on mahdollista oppia uutta ja voi saada itsekin tietämystä. Välillä tuntuu, että työntekijät saattavat kokea kuormittavana, jos pitää oppia uusi taito. Kun oppisi tämän yhden asian, että ei olettaisi tai tekisi stereotyyppisiä olettamuksia, vaan lähtisi aidosti hakemaan dialogia, pääsisi pitkälle.