Järjestö blogi

Avoimuus uudelle ja ihmettely tärkeitä myös turvapaikanhakijoiden hoidossa

toukokuu 7, 2021

PSV:n hallituksen jäsen Taru Saari haastatteli Antti Klemettilää kulttuuripsykologiasta ja turvapaikanhakijoiden mielenterveydestä helmikuussa 2021. Antti Klemettilä on THL:n erikoistutkija, psykologi ja psykoterapeutti, joka on erikoistunut muun muassa kulttuuripsykologiaan sekä kriisi- ja traumapsykologiaan.

TS: Minkä kaiken parissa olet nyt työskennellyt?

AK: Olen psykologi pohjakoulutukselta ja myös psykoterapeutti. Tällä hetkellä olen projektipäällikkönä hankkeessa, jossa tehdään psykoedukaatiovideoita kiintiöpakolaisille. Olen ollut monissa eri hankkeissa, joissa on edistetty pakolaistaustaisten mielenterveyttä. Olen tehnyt myös kriisi- ja traumatyötä Turun kriisikeskuksessa ja psykologin työtä Turun ulkomaalaistoimistossa. Kriisikeskuksessa tuin Pansion vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijoita ja ulkomaalaistoimistossa oleskeluluvan saaneita pakolaistaustaisia. Lisäksi olen ollut kehittämässä tukitoimia erityisesti traumatisoitumiseen liittyen, kuten erilaisia ryhmäinterventioita, psykoedukaatioita ja rentoutusharjoituksia.

TS: Olet tutkinut myös kulttuuripsykologiaa. Millä tavoin?

AK: Olen ollut Psykologiliiton monikulttuurisuuspsykologian työryhmässä puheenjohtajana usean vuoden. Työryhmän tehtävänä on aktiivisesti seurata tämän alan kehitystä, välittää tietoa ja antaa lausuntoja tai tehdä kannanottoja. Tätä aluetta voidaan kutsua monilla eri nimillä: monikulttuurisuus, kulttuuripsykologia tai interkulttuurisuus. Suomessa on esimerkiksi kulttuuripsykiatrian ja monikulttuuripsykologian Facebook-ryhmät. Englanniksi jako on selkeä: cultural psychology ja sitten on cross-cultural psychology.

TS: Minkälaisessa tilassa ala on nyt?

AK: Jos ajattelee cross-cultural psychology –tyyppistä työtä, niin siinähän haetaan eriäväisyyksiä ja yhtäläisyyksiä kulttuurien välillä. Sen kautta voidaan huomata, että jokin asia ei olekaan yleismaailmallisesti pätevä, tai sitten jokin asia onkin yleismaailmallisesti pätevä, eli siinä on jotain universaalisuutta. Sitä kautta voi saada tietämystä syvemminkin ihmisistä.

Kulttuuripsykologiassa puhutaan paljon kulttuurin vaikutuksesta. Yhtäältä se voi paremmin kuin 10 vuotta sitten, koska paljon enemmän tunnetaan kulttuurin vaikutusta. Toisaalta vaikka tiedostetaan kulttuurien vaikutus esimerkiksi terveydenhuollossa, sille ei ole tehty paljoa. Yhtenä ratkaisuna on ollut kulttuurikompetenssin koulutukset, jotka ovat hyvin lyhyitä ja huonosti tutkittuja.

TS: Mitä terveydenhuollon työntekijät voivat itse tehdä?

AK: THL:n Maahanmuuttaja ja kulttuurien moninaisuus –sivuilta saa hyödyllistä tietoa. Olisi toivottavaa, että ihmiset avaisivat silmiään ja näkisivät, että moninaisuutta on ollut aina. Ihmiset ovat ehkä aikaisemmin Suomen järjestelmissä ajatelleet, että tehdään yhdellä tavalla töitä ja se on hyvä. Tähän on sitten yritetty tuoda kulttuurisensitiivisyyden käsitettä, jonka tavoitteena on, että pyrittäisiin kohtelemaan ihmisiä mahdollisimman yhdenvertaisesti sekä olemaan uteliaita ja kiinnostuneita siitä, mitä ihminen itse ajattelee esimerkiksi kulttuuritaustastaan, ja yritetään ottaa se huomioon. Psykologiassa ei ole tuntematonta, että pyritään luomaan dialogia ja ymmärtämään toisen ajatusmaailmaa. Ne voivat kuitenkin olla uusia ajatuksia toisen tyyppisissä palveluissa.

TS: Miten kulttuuripsykologia voisi istua psykiatriseen diagnostiikaan?

AK: Se on itse asiassa pyritty ottamaan huomioon. DSM-IV:ssa oli jo kulttuurinen haastattelu, ja se laajeni DSM-V:ssa. On kuitenkin kyseenalaista, käytetäänkö niitä, vai jäävätkö ne sivulle ja unohdetaan. Esimerkiksi Tukholman transkulttuurinen keskus on tehnyt kulttuurisesta haastattelusta paljon tutkimuksia. Siinä on

havaittu, että kun kulttuurinen haastattelu otetaan huomioon, diagnoosit saattavat usein muuttua. Esimerkiksi diagnoosi saattaa muuttua psykoosista traumaperäiseen oireiluun. Toisaalta siinäkin voidaan yliampua. Voi olla, että ajatellaan, että tämä on kulttuurin tuotosta tai kulttuurisesti hyväksyttävää, mutta se ei välttämättä olekaan niin. Monesti kulttuuri on hyvä ottaa huomioon, mutta siitä saatetaan tehdä isompi numero kuin se välttämättä on. Kyse on kuitenkin pitkälti kommunikaatiosta ja tiedon välittämisestä ja kysymisestä, onko ihminen ymmärtänyt, tai ovatko ihmiset samalla kartalla siitä, mitä ollaan tekemässä tai mitkä ne päämäärät ovat. Halutaan tietää, mitä ihminen ajattelee itse siitä, mitkä hänen haasteensa tai ongelmansa on.

TS: Jos puhutaan turvapaikanhakijoiden mielenterveydestä. Olit mukana PALOMA-hankkeessa, jossa tuotiin esiin, kuinka paljon mielenterveyden kuormitusta pakolaisilla on. Millainen kuva sinulla on Suomen palvelujärjestelmästä? Saavatko nämä ihmiset apua ja missä on puutteita? Onko apu riittävää?

AK: Eiväthän ne kohtaa, mikä on hyvin tunnettu tosiasia. On väestöryhmiä, joilla olisi suurempi tarve, mutta he käyttävät vähemmän mielenterveyspalveluita. Ja jos he käyttävät, he käyttävät niitä vähemmän intensiivisesti, mistä on juuri julkaistu esimerkiksi Kiesepän et. al. tutkimus. Sekin on tavallaan osittain aika länsimaalainen ajatus, että määrittelemme ensin, että on masennusta, ahdistusta ja traumoja, ja hoito olisi niihin ikään kuin vastaus. Kuitenkin on aika outo asetelma, että mennään puhumaan joistain hyvin henkilökohtaisista asioista jollekin vieraalle, mitä psykoterapia lähtökohtaisesti on. Esimerkiksi tällainen mcdonaldisaatio diagnooseissa ja hoitomuodoissa on tietyllä tavalla hyväksi, mutta ne saattavat olla myös leimaavia tai vääriä.

THL tutki TERTTU-hankkeessa ja kysyi terveydestä jokaiselta turvapaikanhakijalta, joka tuli Suomeen 2018. Prosentit olivat aika rankkoja. Esimerkiksi 40 % oli kokenut kidutusta ja merkittäviä masennus- tai ahdistusoireita oli 35% miehistä ja 45 % naisista. Varsinkin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleilla oli paljon oireita. Sitten on kuitenkin eri kysymys, ajatteleeko ihminen itse, että hän tarvitsisi sitä hoitoa tai kokeeko sen hoidon itselleen sopivaksi. Voi olla, että palvelupolku ei ole toimiva tai voi olla, että se mitä tarjotaan, ei ole sopivaa.

TS: Kohtaatko sitä ajatusta usein, että turvapaikanhakijan oireilu on sidoksissa kontekstiin. Jos elämä on epävarmaa ja joutuu vuodesta toiseen elää turvapaikanhakijana, niin oireiluhan on tietyllä tavalla aika ymmärrettävää. Onko länsimaista näkökulmaa masennus- ja ahdistusoireista psykiatriassa vaikea sovittaa tällaisiin tilanteisiin.

Se on totta. Monesti ihmiset näkevät, että jos yksi asia olisi kunnossa, että saisi esimerkiksi oleskeluluvan tai perheen Suomeen, niin he voisivat paremmin. Olen työskennellyt tilanteissa ja kannatellut sellaisia ihmisiä, joilla on ollut hyvin vahva ajatus siitä, että ulkopuolinen tilanne on oireilun syy. Kyllähän siinäkin voi tehdä jotain. Kun lähtee keskustelemaan ihmisen kanssa, voi sanoa, että on hyvin valitettavaa, ettei voida vaikuttaa sotaan tai perheeseen, mutta perhekin hyötyisi siitä, että ihminen voi paremmin ja hän on se, johon voidaan vaikuttaa. Yritetään saada ihmisen perusasiat kuntoon: nukkuminen, syöminen ja liikuntaa. Yksi tapa käsitteellistää näitä tilanteita on stressin kautta. On olemassa Joseba Achoteguyin Ulysses-syndrooma, eli Immigrant Syndrome of Chronic and Multiple Stress, josta en tiedä, kuinka laajasti se on tieteellisesti hyväksytty. Siinä ajatellaan, että ahdistus- ja masennusoireet ovat pelkästään pitkäkestoisen stressin vaikutuksia ja ne poikkeavat niin ahdistuksesta kuin masennuksestakin sillä tavalla, että kun stressi vähenee, niin myös ahdistus ja masennus poistuvat. Monissa hankkeissa ollaankin käytetty hoidossa paljon stressinhallintakeinoja ja viety ihmisiä esimerkiksi luontoon. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että psykoterapia on toimivaa. Kaikki hyötyisivät siitä, että tulee nähdyksi, ja oma tarina tulee kuulluksi ja on olemassa erilaisia hyvinkin pakolaistaustaisten kanssa toimivia terapiamuotoja, kuten Narratiivinen altistusterapia (NET) ja Testimony-terapia. Ihmiset saavat niissä kertoa tarinansa, tulevat nähdyksi, ja sitä kautta tulee traumaa hoidettua.

Onko sinulla paljon kokemusta pitkistä hoitosuhteista pakolaisten kanssa?

On ollut, ja pisimmät hoitosuhteet ovat olleet viisi, kuusi vuotta. Sitten toisaalta on ollut lyhyitäkin hoitoja, joissa on ollut joku selkeä trauma, esimerkiksi kolari, ja ihminen on käynyt sen läpi ja jatkanut elämää. Traumaterapioista on länsimaissa hassuja kuvitelmia. Jotkut saattavat ajatella, että terapia sopii vain tiettyyn hetkeen, ja ihmisen pitäisi olla valmis terapiaan. Sitten kuitenkin on tutkimuksia, että tulee vakavasti traumatisoitunut ihmisiä ja saman tien lähdetään tekemään silmänliiketerapiaa, ja siitäkin on tullut hyviä tuloksia. Aika paljon liikkuu uskomuksia pakolaistaustaisten hoitoon liittyen sekä hoitavalta taholta että asiakasryhmän puolelta.

TS: Mikä on nykykäsitys traumaterapioista? Mitkä ovat toimivia?

AK: Kyllä se on Narratiivinen altistusterapia, traumafokusoitu kognitiivis-behavioraalinen terapia ja EMDR. Ferdinand Garoff kirjoitti traumaperäisen stressihäiriön Käypä hoito –suosituksiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden psykoterapialiitteen. Käytännössä traumahoidossa ihminen ei halua ajatella mennyttä, mutta ei pysty sitä välttämään, vaan se pyörii mielessä kumminkin. Se on erittäin tärkeää työskentelyssä saada ihminen motivoitumaan, ja että päämäärät olisivat yhdessä jaettuja. On harmillista, että pitää pohtia menneitä, mutta se on käytävä läpi se mennyt, jotta voi katsoa eteenpäin. Ikään kuin, kun trauman työntää pois, se vain elää ja menneisyys ei päästä irti. Traumaterapiassa työskentelyn fokus on jaettu ja kumpikin tietää, mitä tehdään. Tieto työskentelyn vaiheista on erittäin tärkeää jakaa, koska usein traumaterapiassa voi tulla myös paha olo. Jos on vaan kerrottu, että puhuminen auttaa, niin saattaa olla että sitä ihmistä ei näykään enää uudestaan.

TS: Tuntuu, että monet turvapaikanhakijat kaipaisivat mielekästä tekemistä ja työtä, jotta he voisivat kokea itsensä hyödyllisiksi ja arjen merkitykselliseksi. Olisiko psykologien hyvä jollain tavalla miettiä enemmän tätä psykososiaaliseen tukea, kuten kehittää ryhmätoimintaa ja yhteisöpaikkoja?

AK: Ehdottomasti on. Siinä on se haaste, että se, joka hyötyisi eniten, ei lähde mukaan. Huonovointinen on usein yksikseen huoneessaan. Usein interventioon osallistuvat ne ihmiset, jotka olisivat muutenkin päässyt liikkeelle. On kiinnostavaa, miten saadaan ihmisiä motivoitua mihinkään toimintaan. Miten huonommin ihminen voi, sitä vähemmän hän on motivoitunut olemaan toisten ihmisten seurassa. Varsinkin jos hänellä on traumakokemuksia siitä, että toiset ihmiset ovat satuttaneet. Silloin on kaksinkertaisen syrjäytymisen vaara, kun tullaan uuteen yhteiskuntaan, voidaan huonosti ja ollaan stressaantuneita. Esimerkiksi suurin piirtein ensimmäinen stressin oire on turhautuminen ja aggressio. Aggressio toisia kohtaan saattaa tuoda enemmän huonoja kokemuksia ja stressiä, mikä lisää syrjäytymisen riskiä. Monilla on kausia, että saattaa mennä viisikin päivää, ettei käydä missään. Siinä tilanteessa ihan kaupassa käyminen saattaa pelottaa. Ei tarvitse ajatella isoja interventioita, vaan pienet askeleet ovat hyviä. Voi antaa esimerkiksi kaktuksen hoidettavaksi. Tavoitteena voi myös olla, että käy kerran viikossa kävelemässä puoli tuntia, ja jos ihminen ei siihen pysty, ammattilainen tulee hakemaan.

TS: Onko tällaista aikuisten tukihenkilötoimintaa mahdollista saada?

AK: On niitä, ja olen itsekin ollut erilaisissa hankkeissa. Yhdessä hankkeessa kehitimme sellaista vertaisryhmätoimintaa, että oli pidempään maassa olleita, jotka toimivat vertaisina pakolaisille. Se ei oikein toiminut. Ihmiset haluavat ennemmin suomalaisen ystävän. Toisessa hankkeessa koulutettiin ”mielen hyvinvoinnin lähettiläitä”. Siinä vertainen meni omiin yhteisöihin tai perheeseen levittämään tällaista positiivista tietoa mielenterveydestä ja tuki tarvittaessa, mutta hän ei ollut mielenterveyden ammattilainen vaan ihan vertainen. On todella merkittävä tarve ihmisillä olla kontaktissa toisten ihmisten kanssa. Jos tulee tänne niin, ettei tunne ketään tai joutuu liittymään johonkin ryhmään, että se on herkkä hetki, joten toivottavasi se menee hyvin. Yleensä ihmiset kuitenkin löytävät jotain. Stereotyyppisesti ajatellen Suomi näyttää aika karulta, jos tulee yhteisöllisemmästä kulttuurista, miljoonakaupungista pienelle paikkakunnalle, jossa kukaan ei tervehdi tai keskustele.

TS: Tuo on varmasti yleinen kokemus ja herättää sitä turhautumista. Voisiko Suomessa toimivien eri maiden yhdistyksien kanssa tehdä yhteistyötä tai pystyykö sitä kautta saamaan yhteyttä helpommin ihmisiin?

AK: Kaikki eivät halua olla vanhan kulttuurin kanssa tekemisissä, mutta kyllä ihmiset yleensä löytävät johonkin. Isommissa kaupungeissa nämä uskonnolliset yhteisöt tai moskeijat ovat sellaisia paikkoja. Lisäksi Suomessa on harrastusmahdollisuuksia. Juuri pohdimme yhdessä työpajassa sitä, että olisi hyvä kertoa ihmisille, että mitä se yhteisöllisyys Suomessa on. Suomessa se monesti tarkoittaa sitä, että mennään vaikka harrastuksiin ja ollaan siellä yhdessä. Se voi olla aika erityyppistä kuin istuskelua kaduilla joissain lämpimissä kaupungeissa. Olisikin hyvä neuvoa, että Suomessa voi löytää seuraa nimenomaan harrastusten kautta.

Tosin monilla pikkupaikkakunnilla on ollut onnistunutta yhteisöllisyyttä. Ruotsinkieliset saaristokunnat ovat loistavia. Lisäksi olen ollut Pudasjärvellä, johon on tullut pakolaistaustaisia ihmisiä, ja heidät on otettu hienosti mukaan. On tehty yhdessä puutöitä, menty yhdessä hiihtämään tai tehty verkkopoijuja. Tällainen vaatii motivaatiota molemmilta puolilta ja tiettyä yhteisöllisyyttä, jota pikkukaupungista löytyy enemmän kuin suurista kaupungeista. Ihmisten on helpompi kadota suurissa kaupungeissa ja jäädä jotenkin syrjään.

TS: Vuonna 2015, kun pakolaisia tuli paljon, vaikutti siltä, että tällaista vieraanvaraisuutta oli myös Suomessa.  

AK: Oli ehdottomasti. Tuntui kuitenkin siltä, että se oli polarisoitunutta. Piti olla jotenkin puolesta tai vastaan, mikä ei kuitenkaan ole se idea. Kenan Malikilla on ajatus, että nekin ihmiset, jotka ovat maahanmuuton puolesta, kasvattavat polarisaatiota, koska silloin kulttuurit nähdään erilaisina tai eriävinä ja vastakkain aseteltuina, vaikka ne ovat aika limittäisiä ja ihmiset ovat kuitenkin samankaltaisia. Otetaan vaikka kaupunkikulttuurit. Helsingillä on enemmän samankaltaisuuksia Frankfurtin ja Pariisin kanssa, ja tällaisten toisten kaupunkien kanssa, kuin sitten vaikka Suomen pikkupaikkakuntien kanssa. Minulla saattaa olla enemmän samankaltaisuuksia iranilaisen korkeasti koulutetun kanssa kuin vaikka toisen suomalaisen miehen kanssa. Vastakkainasettelu on turhaa ja ei vie asioita eteenpäin. Siinä korostetaan eroja, kun voitaisiin yhtä hyvin korostaa samankaltaisuuksia ja hakea yhteisymmärrystä.

TS: Mitä ajattelet resilienssistä? Mitkä tekijät ovat suojaavia tekijöitä? Miten itse olet kokenut, että mitkä tekijät auttavat toipumaan?

AK: Yksi asia on se, että ihmiset, jotka ovat jo kohdanneet niin paljon, eivät vähästä hätkähdä. Tavallaan mennään eteenpäin, vaikka vaikeuksia tulee. On hyvä muistaa, että suurin osa pakolaisista on lähtömaassa tai lähtömaan viereisessä maassa. Silloin taas näillä ihmisillä, jotka ovat tulleet tuhansia kilometrejä, täytyy automaattisesti olla jotain selviytymiskykyä. Eli ihan jo matkasta selviytyminen on osoitus jostain. Ihmisillä on monia erilaisia tapoja selviytyä ja mennä eteenpäin, mutta valitettavasi moni pakolaistaustainen on joutunut etsimään itsestään sitä voimaa jo nuoresta iästä lähtien. Resilienssissäkin on kulttuurien välisiä eroja. Länsimaissa ajatellaan, että se on ihmisen oma ominaisuus. Sitten yhteisöllisissä kulttuureissa sitä määritellään yhteisölliseksi ominaisuudeksi, että voima tulee enemmän toisista ihmisistä.

TS: Minkälaisia dimensioita selviytymiseen liittyy?

AK: Onhan niitä dimensioita useita. Ayalonin mukaan erilaisia selviytymistyyppejä on kuusi. Ihmiset käyttävät heille sopivia keinoja riippumatta niinkään kulttuurista. Ei selviytymisestä jaeta tyylipisteitä, vaan tyyli on vapaa. Ihmiset näyttävät selviytyvän aika lailla kaikenlaisesta.

TS: Miten itse olet kiinnostunut ja päätynyt tälle alueelle?

AK: Ihan vahingossa. Työ on ollut parhaimmillaan todella mielenkiintoista. Silloin kun olin Turun ulkomaalaistoimistossa psykologina, sanoin ihmisille, että minun ei tarvitse matkustaa, kun maailma tulee luokseni. Olisi hienoa, kun pystyisi olemaan utelias ihmisiä ja maailma kohtaan. Silloin kun siihen pystyy, maailma on erittäin mielenkiintoinen. Näkee sen moninaisuuden, laaja-alaisuuden ja kirjon. Kyllähän sitä

mielellään tapaa kaikkea erilaista ja kuule erilaisia asioita, vaikka ne olisivat välillä vähän ikäviä. Minusta olisi kauhean ankeaa, jos me kaikki olisimme samanlaisia, ja kertoisimme vain samaa tarinaa.

TS: Mitä psykologit voisi tehdä yhteiskunnallisella tasolla näiden asioiden eteen. THL tutkii ja se on heidän tehtävänsä, mutta onko sinulla jotain toivetta tai unelmia, miten näitä asioita voisi edistää.

AK: Kyllä se olisi aito moninaisuuden ymmärrys, että ihan oikeasti meissä jokaisessa on eri kokoelma kulttuureita, ja meidän pitäisi jokaiseen keskusteluun lähteä ihmetellen, että kuka sinä olet ja mistä sinä rakennut. Tämä korostuu, kun kohdataan ihmisiä, jotka tulevat kaukaisemmista kulttuureista tai maista. Se voisi olla keskeinen osa psykologien työtä ja toivottavasti on sitä joskus. Pitäisi olla kaiken kattava periaate, että ei tehtäisi koskaan sitä perusoletusta, että ajatellaan stereotyyppisesti ihmisestä. Myöskään ei pitäisi ajatella, että olemme jotenkin samoista lähtökohdista. On tärkeää ottaa huomioon konteksti, joka rakentuu pitkälti sosio-ekonomisista tekijöistä, ja sitä kautta rakentuu terveys ja hyvinvointi. Olisi toivottavaa lähteä aina tilanteeseen puhtaalta pöydältä aidosti tasavertaisina ja yhdenvertaisesti miettimään, miten ihmistä voi auttaa. Sen voi ottaa sellaisena positiivisena lähestymistapana, että jokaisesta ihmisestä on mahdollista oppia uutta ja voi saada itsekin tietämystä. Välillä tuntuu, että työntekijät saattavat kokea kuormittavana, jos pitää oppia uusi taito. Kun oppisi tämän yhden asian, että ei olettaisi tai tekisi stereotyyppisiä olettamuksia, vaan lähtisi aidosti hakemaan dialogia, pääsisi pitkälle.


PSV Tampereen Surevan kohtaamisen kokemusasiantuntijailta

helmikuu 9, 2020

Surevan kohtaaminen on neljän surujärjestön yhteistyöhanke. Se on suunnattu ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään läheisensä menettäneitä. Psykologit sopivat tähän kohderyhmään hyvin. PSV:n Tampereen paikallisosasto järjesti joulukuussa tilaisuuden, jossa pääsimme kuulemaan läheisensä menettäneen kokemusasiantuntijan puheenvuoron. Tilaisuudessamme vieraillut kokemusasiantuntija tuli KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:stä. Lisäksi hankkeen projektipäällikkö kertoi hankkeen tavoitteista ja toimintatavoista. Aihe herätti paljon kiinnostusta, ja paikalla oli psykologian opiskelijoiden lisäksi muutamia jo valmistuneita psykologeja.

Aiemmillakin kokemusasiantuntijavierailuilla on ollut puhetta siitä, että tuen saamisesta pitäisi tehdä mahdollisimman helppoa. Vaikka tukea olisi saatavilla, sen hakemiseen ei välttämättä ole voimia raskaassa elämäntilanteessa. Sama tuli esille myös tässä tilaisuudessa. Yksi Surevan kohtaaminen -hankkeen keskeisistä tavoitteista onkin antaa tietoa sureville suunnatusta tuesta. Ammattilaisten on tärkeä tietää mistä apua saa, jotta he osaavat kertoa surujärjestöistä ja muista tukea tarjoavista tahoista. 

Psykologian opinnoissa käsitellään erilaisia asiakastilanteita ja vuorovaikutusta, mutta ainakaan kandivaiheessa surusta ei vielä ole ollut paljonkaan puhetta. Keskeistä on yksilöllinen kohtaaminen, läsnäolo ja kiireettömyys. Ammattilaiselta toivotaan sopivasti empatiaa. Itkeäkin voi – joskus se voi olla parhaiten tilanteeseen sopiva reaktio. Toisaalta keskusteluapua tarjoava ammattilainen ei saisi jatkuvasti päivitellä tilanteen järkyttävyyttä: tavoitteena on kuitenkin auttaa selviämään eteenpäin. Tällaista apua esimerkiksi psykologilta toivotaan. Kokemusasiantuntijan mukaan ammattilaiset olivat yleensä empaattisia niissä kohtaamisissa, jotka liittyivät lapsen kuolemaan. Jos asia tuli esille muussa yhteydessä, kuten vanhemman lääkärikäynnillä, tilannetajua ei aina ollut, vaan asia saatettiin sivuuttaa. On muistettava, että kuollutkin lapsi on edelleen vanhempiensa lapsi, ja lasketaan mukaan lapsilukuun.  

Surevan kohtaamista ei tarvitse pelätä. Jotkut saattavat vältellä kuolleesta läheisestä puhumista tämän omaisten kanssa, koska ajattelevat sen lisäävän surua. Kokemusasiantuntija sanoi tällaisen varomisen olevan turhaa: lapsen kuoleman jälkeen hän oli joka tapauksessa surullinen, ja hän on aina puhunut kuolleesta lapsestaan mielellään. 

Ihmiset surevat eri tavoin. Tieto tästä voi auttaa surevia ymmärtämään toisten perheenjäsenten käytöstä. Esimerkiksi pihatöihin keskittyminen saattaa vaikuttaa välinpitämättömyydeltä, mutta voi olla vain erilainen tapa surra. Lisäksi kokemusasiantuntija kertoi hyötyneensä keskusteluista, jotka auttoivat suhteen luomisessa kuolleeseen lapseen.

Jos perheessä on muita lapsia, myös heidän surunsa on syytä huomioida. Jos perhettä kohtaa lapsen kuolema, ulkopuolisesta saattaa tuntua lohdulliselta, ettei kyseessä ollut ainoa lapsi. Sisaruksen menettänyt lapsi on kuitenkin kokenut menetyksen itsekin, eikä hänen tehtävänsä ole lohduttaa vanhempia.

Opiskelijan näkökulmasta aihe tuntuu tärkeältä, mutta myös vaikealta. Kokemusasiantuntijan kokemusten kuuleminen oli tulevan työn kannalta todella arvokasta. On myös hyvä tietää, mistä löytää lisätietoa. Vinkkinä: hankkeella on monipuoliset ja ehdottomasti tutustumisen arvoiset nettisivut osoitteessa www.surevankohtaaminen.fi.   

Soile Juutinen

Psykologian opiskelija


Kun Jyväskylässä tapahtui kummia

tammikuu 16, 2020

“Jännittää ihan valtavasti”, toteaa Virpi Tiainen astuessaan yleisön eteen. Hän astelee suuren luentosalin etuosaan, esittäytyy ja alkaa kertoa tarinaansa. Jännittyneisyyden ymmärtää hyvin: Virpiä kuulemaan on kokoontunut kuutisenkymmentä psykologia ja psykologian opiskelijaa eri puolilta Suomea – ja kaikkien tarkkaavaiset katseet ovat nauliutuneet häneen. Ollaan uraauurtavassa luentotilaisuudessa Jyväskylän yliopistolla. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Psykologien Sosiaalinen Vastuu -ry:n paikallisryhmät ovat yhteistyössä toteuttaneet suurehkon tapahtuman. Itse asiassa kyseessä lienee ensimmäinen – joskaan ei varmasti viimeinen – kerta, kun PSV:n paikallisryhmät ovat ylipäätään tehneet yhteistyötä.

Virpi on kokemusasiantuntija, ja hän on menneisyydessään paininut saman ongelman kanssa, jonka suuri osa suomalaisista on kokenut joko omakohtaisesti tai jonkun läheisensä kautta. Kyseessä on tietenkin kansallissairautemme: alkoholismi. Päihdeongelmat liittyvät lähes poikkeuksetta mielenterveyden ongelmiin, ja näin on ollut myös Virpin tapauksessa. Tämä asiaintila on tärkeydestään huolimatta yleisesti ottaen varsin huonosti tunnettu. Siksipä PSV-toimijat Jyväskylässä, Tampereella ja Joensuussa tarttuivat syksyllä härkää sarvista ja suunnittelivat alusta loppuun luentotilaisuuden, jonka aiheeksi tuli päihderiippuvuuden ja mielenterveyden ongelmien komorbiditeetti eli yhtäaikainen esiintyminen, sekä luentopäivää seuraavan leikkimielisen iltaohjelman. Koska PSV:n oma budjetti oli rajallinen, rahoitusta tapahtuman toteuttamiseen kysyttiin ja saatiin lisäksi Keski-Suomen Psykologiyhdistykseltä ja Pirkanmaan psykologiyhdistykseltä. Paikallisryhmien ja eri yhdistysten yhteispelillä hommat hoituivat ketterästi, joten tässä sitä nyt ollaan pehva penkissä kokemusasiantuntijaa kuuntelemassa.

Kun Virpi lopettaa esityksensä ja tiedustelee, olisiko jollakulla häneltä kysyttävää, tulee ensin aivan hiljaista. Pian, muutaman sekunnin päästä, yleisössä ponnahtaa käsi ilmaan. Sitten toinen. Ja kolmas. Vaikka Virpi sai tarinansa kerrottua lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan arvioi, yleisöllä on kysyttävää niin paljon, että 45 minuuttia ei likimainkaan riitä kaikkiin kysymyksiin vastaamiseksi: “Minkä arvioit auttaneen itseäsi eniten?”, “Mitä mieltä olet päihdepalveluista?”, “Mitkä ovat tärkeitä ominaisuuksia päihdetyöntekijässä?”, “Miten voin auttaa päihdeongelmasta kärsivää läheistäni?” Kyseessä on selvästi aihe, joka saa mielenterveysalan ammattilaisissa aikaan loppumattoman tiedonjanon.

Lounastauon jälkeen päästään kuulemaan Leena-Kaisa Härköstä. Hän on paitsi ammattimainen psykiatrisen puolen psykologi, myös taiturimainen diashow ́iden tekijä: en ole kuunaan nähnyt yhtä visuaalisesti vaikuttavaa Power Point -esitystä. Eikä esityksen ammattimaisuus jää vain ulkokuoreen. Härkönen etenee diasta toiseen vauhtia hidastamatta, ja kuulijat saavat totisesti vastinetta rahoilleen – olkoonkin että PSV:n tapahtuma on osallistujille ilmainen. Paikallaolijat saavat sulateltavakseen muun

muassa tietoa kiintymyssuhteiden, päihdehäiriöiden ja mielenterveysongelmien välisistä yhteyksistä, ongelmien erilaisista hoitokeinoista ja aivojen eri osien merkityksestä riippuvuudessa.

Päivän viimeinen luennoitsija on Mieli ry:n asiantuntijapsykologi Juho Mertanen, jota päästään kuulemaan vatsa täynnä Jyväskylän PSV-aktiivien leipomia vegaanisia mokkapaloja. Mertasen esitys alkaa mieleenpainuvalla metaforalla jokeen pudonneista ihmisistä: ihmiset on toki syytä pelastaa virrasta kuiville alajuoksulla, mutta kannattaisiko myös käydä selvittämässä joen yläjuoksulla, miksi heitä ylipäätään putoaa koskeen jatkuvasti? Kyseessä on tietenkin ennaltaehkäisevä näkökulma päivän aiheeseen. Miten ihmisiä voitaisiin tukea niin, etteivät he alun alkujaankaan joutuisi päihde- ja mielenterveysongelmien kierteeseen? Tähän kysymykseen saadaan kattava vastaus iltapäivän viimeisten luentotuntien aikana.

Viimein pitkä koulutuspäivä on pulkassa, ja on aika selvittää, mitä pitää sisällään ihmeellinen, niin ikään PSV-aktiivien osaksi luentopäivää järjestämä iltaohjelma. Nimi ei ainakaan jätä ketään kylmäksi: “Crazy Game Show Night”. Päivän teeman mukaisesti alkoholipitoiset juomat on nyt jätetty kaupan hyllylle. Jännitys tiivistyy, kun ihmiset kokoontuvat tarkoitukseen varattuun tyhjään opiskelijaravintolaan, ja ennen pitkää ultimaattinen show pyörähtää käyntiin. Paikalle saapuneet osallistujat jaetaan viiteen joukkueeseen, joiden tehtävänä on kerätä mahdollisimman mojovat pisteet viidestä ohjelmanumerosta: Heikoin lenkki; Onnenpyörä; Amazing race; Rakas, sinusta on tullut epäekologinen ja Tartu mikkiin!

Tuon kattauksen jälkeen kisailijat eivät ole enää entisellään. Nyt on näet kiistattomasti todistettu, että ilo ilman alkoholia on paitsi mahdollista, myös uskomattoman aitoa!

PSV:n paikallisryhmien puolesta

Eero Pajari

Joensuun PSV


Hyötypelit ja pelilliset menetelmät kansalaisjärjestötyössä -koulutus

lokakuu 14, 2019

Tuon terveisiä Helsingissä 23.9. pidetystä Fingon ”Hyötypelit ja pelilliset menetelmät kansalaisjärjestötyössä” – koulutuksesta, johon osallistuin toisen Tampereen paikallisjärjestön aktiivin ja PSV:n sihteerin Narda Ortilan kanssa. Koin koulutuksen hyödylliseksi ja sisällön todella inspiroivaksi. Kouluttajina toimivat pelisuunnittelija ja medianomi (AMK) Eliisa Alatalo sekä opetuksellisiin pakopeleihin erikoistunut Joona Koiranen Ääres eduEscapesta.

Koulutus alkoi Alatalon teoriapohjalla liittyen hyötypelien suunnitteluun ja pelillisten menetelmien periaatteisiin. Hyötypelillä tarkoitetaan peliä, jonka yhtenä pääasiallisena tavoitteena on saada kiinnitettyä pelaajan mielenkiinto pelin viihteellisyydellä ja tarjota hänelle viihteeksi naamioitua tietoa. Neljä Alatalon esittelemää pelin kokoamisen ydinperiaatetta kulkivat läpi koko koulutuksen: (a) pelaajalähtöisyys (b)”kaikista löytyy potentiaalia pelisuunnittelijaksi” (c) hyötypelejä kehittäessä pidettävä aina mielessäosallistujan pedagoginen polku ja (d) testaamisen tärkeys kehitysvaiheessa. Hän esitteli myös useamman suunnittelemansa ja toteuttamansa hyötypelin, joita olivat muun muassa Animalialle kehitetty 30 minuutin pakopeli ja Normipyöritys-lautapeli seksuaali- ja sukupuolinormien tutkimiseen.

Toinen puhuja, Ääres eduEscapen Joona Koiranen, keskittyi osuudessaan pakopelien kehittämiseen ja antoi yksityiskohtaisia neuvoja esimerkiksi eri tehtävätyypeistä. Lopuksi pääsimme vielä pelaamaan koululuokalle kehitettyä pakopeliä, jossa pelattiin noin viiden hengen joukkueilla yhteisen loppuratkaisun saavuttamiseksi. Koiranen on kehittänyt hyvin monenlaisia opetuksellisia pakopelejä esimerkiksi kirjastoihin ja julkaisee tämän syksyn aikana ”Pedagogiset pakopelit”-oppaan pakopelien suunnittelun ja käytön tueksi.

Olemme Tampereen paikallisjärjestön kanssa kehittäneet Alankomaista saadun idean pohjalle mielenterveysteemaisen pakopelin, minkä vuoksi oli hyvin mielenkiintoista olla kuulemassa kokeneempien pelisuunnittelijoiden koulutusta aiheesta. Oma pelimme sijoittuu opiskelijan tavalliseen arkiaamuun. Muun muassa pelin ääniympäristö, simuloitavat tuntemukset ja visuaalinen ympäristö pyrkivät jäljentämään sitä, miltä arki voi tuntua mielenterveyshaasteista kärsivän opiskelijan näkökulmasta. Olemme peliä suunnitellessamme ottaneet huomioon erilaisia henkilökohtaisia kertomuksia arjesta esimerkiksi ahdistuneisuuden vaikuttaessa kaikkeen toimintaan ja hyödyntäneet psykologista tutkimustietoa. Peli on juurikin hyötypeli, koska sen tavoitteena on kiinnittää pelaajan mielenkiinto viihteellisyydellä ja tarjota hänelle tietoa mielenterveyden haasteista. Pedagogista polkua olemme tukeneet pelin jälkeen käytävällä purkukeskustelulla sekä pakopelin yhteydessä pidetyllä mielenterveysteemaisella näyttelyllä.

Hyötypelin, ja erityisesti pakopelin, kehittäminen on valtavan suuri projekti, mutta uskon sen olevan kaiken sen vaivan arvoista. Koulutuksessa tuli ilmi useita eri aiheista kehitettyjä pelejä; muun muassa ilmastoahdistus, liikenne, jätteiden lajittelu, eläinsuojelu ja turvapaikanhakuprosessi. Alatalon mukaan suurinta hyötypelien tilaajakuntaa ovat nimenomaan järjestöt ja julkiset palvelut, jotka toivovat voivansa levittää tietoa jostain ajankohtaisesta ja/tai ikitärkeästä aiheesta. Tämä oli motivaationa myös meillä Tampereella lähtiessämme kehittämään mielenterveysteemaista pakopeliä; tiedon levittäminen ja stigman purkaminen osallistavan ja sopivan viihteellisen pelin kautta.

Hyötypelien kehittäminen kansalaisjärjestötyössä on vahvasti tätä päivää. Kannustan kaikkia unohtamaan ennakkoluulonsa koskien omia kykyjä pelisuunnitteluun ja kokeilemaan rohkeasti! Näen tässä hienon mahdollisuuden uudenlaiseen psykoedukaatioon ja muunkinlaisen tietoisuuden kasvattamiseen.

Inspiroitunein terveisin

Filippa Kalejaiye

Tampereen PSV



PSV:n kannanotto: Ilmastotekojen aika on nyt

syyskuu 2, 2019

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry osoittaa tukensa kansainväliselle Earth Strike -kampanjalle, joka vaatii hallituksilta sekä yrityksiltä konkreettisia ja välittömiä ilmastotekoja.

Ilmastokriisistä kärsivät sekä tulevat kärsimään erityisesti kaikista köyhimmät ja haavoittuvaisimmat ihmiset. Myös ilmastokriisin psyykkiset vaikutukset osuvat rajuimmin jo valmiiksi psyykkisesti kaikista haavoittuvaisimpiin, kuten lapsiin, nuoriin, mielenterveyden häiriöistä kärsiviin ja ylipäätään yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa oleviin.

Ilmastokriisi aiheuttaa sekä suoria että välillisiä psyykkisiä vaikutuksia. Suoria vaikutuksia ovat ilmastokriisin pahentamien luonnonilmiöiden, kuten helleaaltojen ja tulvien, vaikutukset mielenterveyteen. On myös esitetty, että Suomessa kaamosoireilu ja itsemurhakuolleisuus voivat lisääntyä sen vuoksi, että talvet synkkenevät pilvisyyden ja sademäärien kasvaessa sekä lumen vähentyessä. Välilliset vaikutukset puolestaan näkyvät ihmiselle tärkeän ympäristön (ekosysteemin ja/tai rakennetun ympäristön) vaurioitumisen aiheuttamassa psyykkisessä kuormittumisessa. On todennäköistä, että nämä vaikutukset tulevat näkymään tulevaisuudessa yhä useammilla esiintyvinä ja yhä vakava-asteisempina mielenterveyden häiriöinä.

Ilmastokriisin psyykkiset seuraukset ovat siis merkittäviä ja niiden voi olettaa yhä pahenevan ilmastokriisin edistymisen myötä. Niin sanottu ilmastoahdistus ei kuitenkaan itsessään ole sairaus, vaan luonnollinen reaktio ympäristön vaarantumisen vakavuudelle. Ahdistus voi toimia myös voimavarana ja toimeenpanevana tekijänä, mutta tämä edellyttää sitä, että ihmisellä on riittävästi toimintamahdollisuuksia ilmastokriisin ratkaisemiseksi.

Ahdistus usein syntyy epätoivosta, voimattomuuden tunteesta ja siitä, ettei mitään tehdä, vaikka tiedetään, että nyt on aika toimia. Keskeinen keino ilmastokriisin psyykkisten vaikutusten lieventämiseksi on siis toiminta. Earth Strike -kampanja vaatii, että 1) Hallitus tiedottaa ilmastokriisin uhkista totuudenmukaisesti ja ymmärrettävästi 2) Suomi sitoutuu ilmastolaissa rajoittamaan kasvihuonekaasupäästöjä niin, että ilmaston kuumeneminen voidaan pysäyttää 1,5 asteeseen 3) Kaikki suorat ja epäsuorat fossiilisten polttoaineiden tuet tulee lakkauttaa sekä 4) Siirtymän fossiilivapaaseen yhteiskuntaan tulee tapahtua sosiaalisesti oikeudenmukaisesti.

Lähteet: Panu Pihkala : Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen (2019) sekä Reija Ruuhela : Impacts of Weather and Climate on Mortality and Self-harm in Finland (2018)

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n puolesta

Julia Sangervo
Psykologian opiskelija



Maailman terveyspäivä – tervetuloa PSV:n kuntoutuskummiksi erityistarpeiselle palestiinalaislapselle Libanonissa

huhtikuu 7, 2019

TIEDOTE 5.4.2019 Suomen Psykologiliitt

WHO:n Maailman terveyspäivä: Terveys on ihmisoikeus

Maailman terveyspäivää vietetään vuosittain 7. huhtikuuta eli sunnuntaina. Maailman Terveysjärjestö WHO vaatii, että terveyspalvelujen laatua ja turvallisuutta on parannettava. Terveys kuuluu kaikille.

Yli puolet maailman ihmisistä ei saa tarvitsemiaan terveyspalveluja, ja noin 100 miljoonaa ihmistä ajautuu vuosittain äärimmäiseen köyhyyteen kalliiden terveyspalvelujen takia.

Kaikilla pitäisi olla pääsy laadukkaaseen perusterveydenhuoltoon missä ja milloin tahansa ilman taloudellisia vaikeuksia, muistuttaa WHO tämän vuoden kampanjassaan Maailman terveyspäivänä. Maailmanlaajuisesti kattava terveydenhuolto on mahdollinen juuri perusterveydenhuoltoa vahvistamalla.

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n puheenjohtaja Ferdinand Garoff huomauttaa, että mielenterveysongelmat sekä neurologiset ja kehitykselliset häiriöt ovat yleisiä kaikkialla maailmassa. Nämä ongelmat muodostavat merkittävän yhteiskunnallisen haasteen, ja monessa maassa apua on vaikea saada.

 – Matalan kynnyksen palveluiden järjestäminen erityisesti haavoittuvassa asemassa oleville on tärkeää, jotta kaikkien oikeus psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin toteutuu, Garoff sanoo.

Psykologien Sosiaalinen Vastuu on suomalainen yhdistys, joka tukee haavoittuvassa asemassa olevia Suomessa ja ulkomailla.

Maailman terveyspäivää pidetään, jotta tietoisuus terveysongelmista lisääntyisi. 7. huhtikuuta on myös vuonna 1948 perustetun Maailman terveysjärjestön perustamispäivä. Terveyspäivillä on vuosittain oma terveydellinen teema.

Lisätietoja

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n puheenjohtaja Ferdinand Garoff, p. 040 845 4456, ferdinand.garoff@gmail.com

Psykologiliiton puheenjohtaja Annarilla Ahtola, p. 040 687 7677, annarilla.ahtola@psyli.fi

WHO:n sivut, joilla myös kuvamateriaalia:

https://www.who.int/campaigns/world-health-day/world-health-day-2019

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry (PSV) on vuonna 1982 perustettu yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää ihmisten oikeutta psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin kotimaassa ja kansainvälisesti. PSV:n järjestöjäseniä ovat Suomen Psykologiliitto, Suomen Psykologinen Seura ja Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto. Lisätietoja: vastuu.fi

Suomen Psykologiliitto on psykologien ammattijärjestö ja asiantuntijaverkosto. Liiton tavoitteena on edistää psykologien asemaa työelämässä sekä lisätä psykologiatieteen tuntemusta ja käyttöä yhteiskunnassa. Noin 90 prosenttia suomalaisista psykologeista on järjestäytynyt Psykologiliittoon. Lisätietoja: www.psyli.fi


Yksilöllisiä tarinoita päihderiippuvuuden taustalla

helmikuu 1, 2019

PSV:n Tampereen paikallisosasto järjesti marraskuussa yhteistyössä Youth Against Drugs ry:n eli YAD:n kanssa koulutustilaisuuden, jonka aiheena oli päihderiippuvuus. YAD on valtakunnallinen järjestö, joka pyrkii ehkäisemään ja vähentämään päihteiden käyttöä sekä niistä koituvaa haittaa. Tilaisuus järjestettiin Pirkanmaan psykologeille ja psykologianopiskelijoille, ja sen tarkoituksena oli antaa eväitä siihen, miten päihderiippuvuudesta kärsiviä olisi hyvä kohdata asiakastyössä. Saimme kuulla illan aikana kahden kokemusasiantuntijan pysäyttävän tarinan päihderiippuvuudesta, siihen ajautumisesta, sen kanssa kamppailemisesta ja siitä selviämisestä.

Psykologian kandidaattivaiheen opiskelijana olen tottunut siihen, että opinnoissa käsitellään mielenterveyden ilmiöitä melko yleisellä tasolla: esimerkiksi päihderiippuvuutta ja sen taustamekanismeja on lähestytty usein joko neuropsykologisesta näkökulmasta tai listaamalla riskitekijöitä, joiden on todettu olevan riippuvuuden taustalla. Opinnoissamme ei ole kuitenkaan ollut mahdollisuutta paneutua aiheisiin vielä syvemmälle, inhimilliselle tasolle väestötason tarkastelujen sijaan. Tästä syystä olikin pysäyttävää päästä kuulemaan, kuinka kaksi henkilöä kertoi omien kokemustensa kautta, mikä sai heidät aloittamaan huumeiden käytön ja mikä taas sai heidät irtautumaan niistä. Koen, että heidän tarinansa opettivat päihderiippuvuudesta vielä enemmän kuin mitä koulukirjat ovat opettaneet.

Molempien kokemusasiantuntijoiden tarinoissa heijastui se, että he eivät nuorena olleet kokeneet kuuluvansa joukkoon. Ne piirit, joissa päihteitä käytettiin, olivat ensimmäisiä ryhmiä, joissa he kokivat itsensä osaksi porukkaa. Toisaalta jälkikäteen katseltuna he totesivat, ettei sekään ryhmään kuuluminen ollut aitoa ystävyyttä. Tärkeintä kuitenkin silloin tuntui olevan, ettei joutuisi olemaan yksin. Tästä samasta yksin jäämisen pelosta muodostui heidän mukaansa myös yksi tekijä, mikä teki myöhemmin päihteiden käytön lopettamisesta lähes mahdotonta. Lähes koko elämänpiiri muodostui tällöin ihmisistä, jotka käyttivät päihteitä – päihteiden käytön lopettaminen olisi siis merkinnyt kaikkien sosiaalisten kontaktien katkaisemista. Riippuvuutta ei siis tulkintani mukaan ylläpitänyt vain huumeiden addiktiota aiheuttavat kemialliset tekijät, niin kuin helposti voisi teoreettisella tasolla ajatella. Sen sijaan sitä ylläpiti se, että koko elämä oli kietoutunut päihteidenkäytön ympärille, eivätkä he juuri tunteneet elämää sen ulkopuolella.

Tämä yksin jäämisen pelko paistoi siis koko ajan heidän tarinoistaan läpi. Se pisti miettimään yksinäisyyden ennaltaehkäisemisen tärkeyttä. Joku yleisöstä kysyikin, mitkä olisivat sellaisia merkkejä, joista esimerkiksi koulupsykologi tai muu koulun henkilökunta voisivat päätellä, että lapsi tai nuori on vaarassa jäädä yksin ja ajautua päihteiden pariin. Yksi konkreettinen merkki oli kokemusasiantuntijoiden mukaan se, että nuori yhtäkkiä alkaa liikkua porukoissa, joissa ei ennen ole liikkunut. Tämän perusteella olisikin ensisijaisen tärkeää, ettei koulun henkilökunta sulkisi silmiään nuorten sosiaaliselta elämältä, vaan seuraisi jatkuvasti, jääkö joku koko ajan yksin tai alkaako joku käyttäytyä yhtäkkiä eri tavoin kuin ennen.

Kokemusasiantuntijoiden kertomasta saattoi myös tulkita, että vaikka yksi syy jatkaa päihteiden käyttöä oli se, ettei silloin joutuisi olemaan yksin, he silti kokivat olevansa koko ajan yksin. Pysäyttävää oli kuulla, että jossain vaiheessa he eivät osanneet enää luottaa toisiin ihmisiin ja että lopulta luottamus myös omaan itseen lakkasi. Tämä on mielestäni tärkeä asia, joka meidän ammattiauttajien tulisi muistaa: päihderiippuvuuden kanssa kamppailevaa yksilöä tulisi toipumisvaiheessa tukea taukoamatta ja näin ollen pyrkiä kasvattamaan hänen uskoa omaan itseensä. Tämä voi kuitenkin olla hidas prosessi, mikä vaatii kärsivällisyyttä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei usko missään vaiheessa lakkaa.

Kokemusasiantuntijat toivatkin esiin, että juuri muiden ihmisten tuki, johon he eivät kenties olleet päihteidenkäytön aikana osanneet edes uskoa, oli yksi merkittävä tekijä, joka auttoi heidät pääsemään päihteistä irti. Heidän puheestaan saattoi siis ymmärtää, että muiden ihmisten luottamus ja usko heihin sai heidät vähitellen uskomaan itse itseensä. Youth Against Drugs ry oli juuri ollut molemmille heille yksi tällainen taho, joka oli luottanut heihin ja antanut heille vastuuta. Oli koskettavaa kuulla, että esimerkiksi YAD:n toimiston avaimien luottaminen heidän käsiinsä oli ollut merkittävä hetki, sillä se oli ollut konkreettinen todiste siitä, että joku uskoi ja luotti heihin.

Kokemusasiantuntijoiden toipumisvaihetta kuvasi pitkälti se, että kaikki, pienetkin asiat, tuli opetella alusta. Esimerkiksi Kelan tukihakemuslomakkeiden täyttäminen saattoi olla aluksi ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tämän lisäksi avun pyytäminen muilta oli haastavaa. Kun sen lopulta uskalsi tehdä, asiat kuitenkin helpottuivat. Mielestäni olisikin tärkeää, että apua olisi saatavilla ilman, että sitä pitäisi itse pyytää, sillä joskus avun hakeminen saattaa kaatua juuri siihen, että yksilö on vielä kykenemätön ilmaisemaan avuntarvettaan ääneen. Lisäksi auttamisen ei tulisi rajoittua vain päihderiippuvuutta koskeviin asioihin, vaan myös elämän arkisiin asioihin. Myös psykologeina meidän tulisi siis varmistaa, että päihderiippuvuudesta toipuvalla on tarvittaessa saatavilla tukea kaikilla elämän osa-alueilla.

Tilaisuuden lopuksi kokemusasiantuntijat kertoivat omia näkemyksiään siitä, miten ammattiauttajat voisivat olla parhaiten avuksi päihderiippuvuudesta toipuessa. He kokivat, että auttajan ei tarvitse välttämättä olla kokemusasiantuntija voidakseen tarjota empaattista tukea ja apua. Tärkeintä on se, että kohtaa yksilön avoimesti, ennakkoluulottomasti ja aidosti ja uskoo tähän silloinkin, kun merkkejä toipumisesta ei ole. Tärkeää oli kuulla seuraava lause, joka pätee mielestäni kaikkeen asiakastyöhön: ”Et voi tarjota mitään ilman aitoa kohtaamista.”

PSV-Tampereen ja YAD:n yhteisestä kokemusasiantuntijaillasta jäi päällimmäiseksi mieleen se, että jokaisen tarinan taustalla on aina yksilöllinen ihminen. Tämä ihminen tulisi kohdata ottamalla huomioon juuri hänen tarinansa, hänen tunteensa ja hänen kokemuksensa. Kuten olen jo tuonut esiin, merkittävintä kokemusasiantuntijoille oli ollut se, että heihin uskottiin ja uskotaan edelleen. Uskomalla toiseen vaikeinakin hetkinä voi osoittaa, ettei tämä ole enää yksin.

Anni Kiilavuori
psykologian opiskelija


Kivun kanssa – PSV-Jyväskylän ja ainejärjestö Stimuluksen koulutusillan antia

marraskuu 12, 2018

Koulutus antoi uutta tietoa psykologian opiskelijoille kivun hoidosta niin kipua kokeneen kokemusasiantuntijan kuin kipupotilaiden kanssa työskentelevän psykologin näkökulmasta.

Tärkeintä, mitä meille psykologian opiskelijoille jäi koulutuksesta käteen, oli varmasti se, että toisen kivun kokemista ei tule kyseenalaistaa tai vähätellä. Meidän tulee yrittää löytää kipua kokeneille tekemisen muotoja, jossa he pääsevät olemaan tuotteliaita, kokemaan mielihyvää ja tuntemaan olevansa elossa. Näin voidaan siirtää kivun tunnetta syrjään vaikka sama ikävä tuntemus säilyisi kehossa. Tärkeintä olisi oppia elämään kivun kanssa, joten sen hoidossa on hyvä hyödyntää myös erilaisia menetelmiä, kuten mindfullnessia, hengitys- tai läsnäoloharjoituksia. Pidemmissä hoitosuhteissa myös terapeuttiset menetelmät ovat tarpeen, esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapia. Koulutuksessa myös korostettiin sitä tärkeää roolia, mikä psykologilla on. Jo yksi keskustelu voi olla kipua kokevalle henkilölle merkittävä, varsinkin erilaisten ryhmämuotoisten kipuryhmien kautta.

Koulutuksessa keräsimme 163,50 euroa Suomen Kipu ry:n hyväksi, järjestämämme kahvituksen avulla.

Tästä mielenkiintoisesta ja opettavaisesta illasta jäi meille kaikille varmasti tunne siitä, miten merkittävän suuri osa ihmisistä kokee kipua ja kuinka yleisesti se myös psykologin työssä tulee näkymään.

Raportti: Emmi Tuokko

Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto ry on PSV:n varsinainen jäsen Psykologiliiton ja Suomen Psykologisen Seuran ohella. SPOl valitsee vuosittain edustajansa PSV:n hallitukseen.


Kannanotto seksuaalirikoslainsäädäntöön

lokakuu 30, 2018

Kannanotto itsemääräämisoikeutta kunnioittavan seksuaalirikoslainsäädännön puolesta

Tämänhetkisessä seksuaalirikoslainsäädännössä raiskaustuomioon edellytetään seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rikkomisen lisäksi väkivaltaa tai sen uhkaa. Tämä lähtökohta on ongelmallinen ja se on johtanut useisiin oikeustajua rikkoviin päätöksiin. Esimerkiksi eräässä tapauksessa aikuinen mies oli sukupuoliyhteydessä 10-vuotiaaseen ilman raiskaustuomiota, sillä väkivaltaa tai sen uhkaa ei pystytty todentamaan, vaikka uhri oli mitä ilmeisemmin pelosta lamaantunut (HS 22.11.2017).

Psykologisen asiantuntemuksen näkökulmasta lainsäädännön keskeinen ongelma onkin, että erittäin merkittävä osa raiskauksen uhreista lamaantuu raiskauksen aikana siten, että raiskauksen vastustaminen on mahdotonta. Lamaantuminen on evolutiivinen, vaarallisessa tilanteessa ilmenevä suojautumiskeino, jonka tarkoitus on turvata uhrin hengissä selviytyminen tilanteesta. Nykyinen lainsäädäntö ei huomioi ihmisten käyttäytymismalleja traumaattisissa tilanteissa, vaan nojaa uhrin velvollisuuteen taistella tekijää vastaan, vaikka lamaantumisreaktio on automaattinen ja ei-tahdonalainen, eikä uhri kykene kontrolloimaan sitä.

Toimintakykynsä traumaattisessa tilanteessa menettäneet uhrit ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa, sillä lamaantuminen lisää todennäköisyyttä myöhemmän traumaattisen oireilun syntyyn ja itsensä syyllistämiseen, sekä vähentää todennäköisyyttä hakea apua. Raiskauksen uhrit kokevat muutenkin tyypillisesti voimakasta häpeää ja syyllisyyttä, mitä nykyisen kaltainen lainsäädäntö voimistaa entisestään.

Tämä aiheuttaa monia ongelmia, sillä raiskausten ilmoituskynnys on tunnetusti korkea ja suurin osa raiskauksista jääkin ilmoittamatta. Nykylainsäädännön johdosta lamaantuneet uhrit ovat heikommassa asemassa myös oikeusprosessissa, sillä uhreja voidaan syyllistää aktiivisen vastustamisen puutteesta. Lainsäädännön muuttaminen parantaisi näiden uhrien asemaa ja lähettäisi selkeän viestin siitä, että seksi ilman suostumusta on aina rikos, eikä koskaan uhrin syytä.

Parhaillaan on meneillään Suostumus2018-kansalaisaloite, joka pyrkii muuttamaan nykyistä seksuaalirikoslainsäädäntöä niin, että raiskaus määriteltäisiin käytetyn väkivallan tai sen uhan sijaan suostumuksen puutteen kautta. Vastaava laki on voimassa jo useassa länsimaassa, kuten Saksassa, Ruotsissa ja Iso-Britanniassa. Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry kannattaa aloitetta ja lainsäädännön muuttamista, sillä lakimuutoksen kautta huomioitaisiin psykologinen asiantuntemus ihmisen käyttäytymisestä traumatisoivissa tilanteissa, mikä turvaisi heikossa asemassa olevien seksuaalirikosten uhrien oikeuksia.

Julia Sangervo
psykologian opiskelija


Ensisijaisesti Lapsi

kesäkuu 5, 2018

Lapsen kehitykseen vaikuttavat tekijät otettava huomioon turvapaikkahakuprosessin aikana

Turvapaikkahakuprosessin aikana ei Suomessa huomioida riittävästi lapsen tarpeita ja hänen kehitykseensä vaikuttavia tekijöitä. Tämä on ongelmana erityisesti, kun lapsi saapuu Suomeen yksin alaikäisenä, mutta samalla tavoin, kun lapsi hakee turvapaikkaa huoltajansa kanssa.

Kun lasta ei nähdä ikänsä vuoksi erityishuomiota tarvitsevana, loukataan lapsen oikeuksia, joista huolehtimiseen Suomi on sitoutunut. Aiemmin keväällä YK:n lastenjärjestö UNICEFin totesi tutkimuksessaan, että Suomi kohtelee lasta ensisijaisesti turvapaikanhakijana – ei lapsena.

Lapsi on riippuvainen huoltajien läheisyydestä ja tuesta, jotta hänen kehityksensä olisi turvattu. Kun alaikäinen lapsi saapuu yksin Suomeen, olisi tärkeää, että hänet yhdistettäisiin perheensä kanssa niin pian kun mahdollista. Tällä hetkellä Suomen ulkomaalaislaki on tehnyt perheenyhdistämisen lähes mahdottomaksi tai saattaa kestää jopa useita vuosia ennen kuin perhe saatetaan Suomeen.

Turvapaikanhakijalasten ja -perheiden säilöönotto merkitsee lapsen sulkemista vankilaa muistuttavaan laitokseen, jossa hänelle ei ole tarjolla kehityksen edellyttämiä virikkeitä. Vaikka hän olisi säilössä perheensä kanssa, tilanne kuormittaa liikaa vanhempien mahdollisuuksia ottaa huomioon lapsensa tarpeita.

Yksin tulleille nuorille maahanmuuttoviranomaiset antavat vuoden kestäviä oleskelulupia. Ilman jatkuvampaa tulevaisuuden näkymää on mahdotonta kehittyä ja kasvaa myönteiseen suuntaan sekä rakentaa luottamusta ihmisiin ja elämään.

Yksin tullut alaikäinen tai perheen kanssa saapunut lapsi kärsii monesti psyykkisistä traumoista. Lapsille pitäisi turvata asianmukainen ja riittävä psyykkinen tuki jo alkuvaiheessa, kun he tulevat Suomeen. Muuten psyykkinen kuormittuneisuus jättää syvempiä jälkiä kehitykseen ja saattaa laukaista monenlaisia sairauksia ja ongelmia.

Turvapaikanhakuprosessissa lapsi on nähtävä ensisijaisesti lapsena – haavoittuvana ja kehityksessä olevana. Yksin tulleiden turvapaikkahakijalasten hyvinvoinnin pitäisi olla jo hakuprosessin aikana lastensuojeluviranomaisten vastuulla samalla tavoin kuin muidenkin lasten hyvinvointi Suomessa. Työssään viranomaisilla tulisi olla mahdollisuus psykologin asiantuntemuksen käyttöön.

Ann-Christin Qvarnström-Obrey

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry

 

Julkilausuma on toimitettu  Tuomas Kurttilalle (lapsiasiavaltuutettu) sekä Annika Saarikolle (perhe- ja peruspalveluministeri)


Käytiinkö henkeviä keskusteluja? Käytiin.

huhtikuu 14, 2018

Vuosikokouksesta palattua lapsi kysyi, käytiinkö kokouksessa henkeviä keskusteluja. Oli perusteita vastata myönteisesti.

Kirsti Palonen kuvasi kokouksen, joka pidettiin Kallion kirjaston Dekkarikirjasto-kokoushuoneessa. Siellä on Paavo Nurmikin joskus asunut kirjaston vahtimestarin vuokralaisena.

Narda, Katri, Riina, Miranda, Sirkku – onko kaikilla kokouksen tarpeelliset  pohjapaperit?

Puheenjohtaja Ann-Christin pyysi rahastonhoitaja Sirkkua esittelemään vuoden 2017 tilinpäätöksen ja tilintarkastajan lausunnon. Hän esitteli. Tilintarkastajan puheenvuoro: ”Lausuntonani esitä, että tilinpäätös antaa oikean ja riittävän kuvan yhdistyksen toiminnan tuloksesta ja taloudelliesta asemasta Suomessa voimassa olevien tilinpäätöksen laatimista koskevien säännösten mukaisesti ja täyttää lakisääteiset vaatimukset”. Katri esitteli vuosikertomuksen.

Psykologiliitto on PSV:n järjestöjäsen. Puheenjohtaja Annarilla seuraa monitorista vuoskokousjulkilausuman tekstiä PSV:n toisen järjestöjäsenen, Suomen psykologian opiskelijoiden liiton (SPOL) edustajien Heidn ja Eetun kanssa. Vuosikokousjulkilausuman teema: ”Ensisijaisesti lapsi. Lapsen kehitykseen vaikuttavat tekijät otettava huomioon turvapaikkahakuprosessin aikana”

Turun alueryhmän ja Turkki-hankkeen edustaja Jarno (PSV:n roll-upin edessä) toi esiin, että nyky-yhteiskunnan päätöksenteossa ja käytännöissä on paljon asioita, joissa PSV voi jatkossa toimia herättäjänä, mm. köyhtymisen ja työelämän ratkaisujen asioissa. Jarno edusti myös Suomen psykologista seuraa, joka on PSV:n kolmas varsinainen jäsen Liiton ja SPOLin ohella. 

PSV:n viime vuonna uudistettujen sääntöjen mukaan kokousasioita voidaan käsitellä myös etäyhteyksiä käyttämällä. Puhelimessa Ferdinand, vuoden 2018 puheenjohtajaksi mielihyvin valittu.

PSV voi kansalaistoiminnan keinoin puuttua ajankohtaisiin ilmiöihin, mutta että kiinnostaisi ammatissa toimivia psykologeja, opiskelijoita ja tutkijoita, on lähdettävä yhteistyösuhteisiin ammatillisesti kiinnostavista näkökulmista. Sirkku esitti, että nuorten psykoterapian saatavuudessa on vakavia ongelmia. Kokouksessa todettiin, kaiken kaikkiaan psykoterapian saatavuus on heikentynyt. PSV:lle on tehty myös aloite mielenterveysyksikön päivätoiminnan modernien työtapojen ideoiden välittämisestä. Askartelulla on oma paikkansa, mutta askartelupohjainen päiväjärjestys ei voi olla valtavirtaa.

Päättyvällä hallituskaudelle Riina ja Miranda paneutuivat PSV:n viestinnän asioihin. Toivottavasti he jatkavat tehtävissä seuraavassakin hallituksessa. Ann-Christin siirtyi puheenjohtajuudesta hallituksen jäseneksi.

Sitten käytiin läpi toimintasuunnitelma 2018 ja talousarvio 2018. Valittiin tilintarkastaja ja varatilintarkastaja.

Pj Ann-Christin ja rahastonhoitaja Sirkku kokouksen loppumetreillä. Etäyhteydetkin pelasivat.

Liiton kannatusjäseneksi voi liittyä maksamalla kannatusjäsenmaksun (50 € työssäkäyvät, 10 € opiskelijat ja muut pienituloiset, 50 € -1000 € yhteisöt oman päätöksen mukaan ) tilille FI91 8000 1771 2034 12 viitenumerolla 7210.

Kuvat: Kirsti Palonen


Egyptiläisiä uskomuksia

huhtikuu 13, 2018

2000-luvun alussa kiersin Niilin rantojen päiväkoteja Kairossa ja Luxorin länsirannalla.
Haastattelin psykologian opinnäytetyöhöni henkilökuntaa. Aiheenani oli ”Egyptiläisten
käsityksiä mielenterveydestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä”, josta tein Joensuun
yliopistolle graduni.

Fenomenografista tutkimusta, haastatteluja, havainnointia ja tutkivaa osallistumista
olivat päiväni täynnä. Nyt kun katson valokuvia, kauhistun kulttuurista
epäsensitiivisyyttäni; kirkkaassa paidassa mutatiilirakennuksessa, muilla mustaa ja
mustaa. Kuitenkin sain paljon tietoa, osittain varmaan siitä syystä, että tunnen
kohtalaisen hyvin Egyptiä. Opiskelin egyptologiaa 90-luvun alussa Helsingin
yliopistossa. Olen asunut pitkiä aikoja eri puolilla Egyptiä. Minulla oli kiertomatkoja
vedettävänäni, opiskelijoita lastenkodeissa ja kirjoitin sosiaalipedagogiikan artikkelia
monikulttuurisuuden haasteista, joita opiskelijani kohtasivat. Lisäksi valmistelin ja
valmistelen vieläkin Egypti-aiheista matkailijan kulttuurikäsikirjaa.

Mielenterveysnäkemysten ohella sain paljon tietoa kansanuskomuksista. Egyptiläisten
enemmistö on muslimeja, mutta jopa 10-12 prosenttia on kristittyjä, valtaosa
ortodoksikristittyjä. Kummallakin suurryhmällä on paljon yhteisiä käsityksiä niistä
voimista, jotka vaikuttavat elämäämme. Lisäksi autiomaan beduiineilla ja berbereillä
voi olla virallisesta uskonnollisesta statuksesta poiketen omia luonnonuskontoja, joita
harva tuntee. Edward Westermarck, suomalaisen sosiologian isä, toimi kirjoitustensa
kautta innoittajanani, samoin ruotsalainen lääketieteellisen kulttuuriantropologian
tutkija Lisbeth Sachs.

Elämää henkien kanssa

Kairon lähellä Gizassa minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus osallistua pahojen henkien
karkotusmenoihin kirkon yhteydessä olevassa talossa. Tätä koptipapin suorittamaa
henkien manausta ei voi yhdistää islamilaiseen Zar-juhlaan, jossa osana henkien
karkotusta käytetään sufilaisuutta lähellä olevaa musiikkia, tanssia ja laulua.
Journalisti ja uskontotieteilijä Päivi Arvonen järjesti tapaamisen. Hän asui silloin
Kairossa. Hän on myös kommentoinut tätä kirjoitustani joiltakin osin.

Myös muslimit voivat osallistua koptien henkiparannusmenoihin, joissa pappi manaa
pahan hengen pois. Koptipapeilla katsotaan olevan erityisiä voimia manata henkiä ja
parantaa ihmisiä riivaajahenkien pauloista. Tämä tuli myös esille, kun tein Egyptissä
mielenterveyttä kartoittavaa psykologian tutkimustani.

Koptikirkon virallinen kanta ei tunnusta henkiparantamista ja henkien manausta,
mutta muutamat papit suorittavat niitä ja asia tiedetään. Avainsana, jolla pääsin
uskomusten ja meidän mielestämme taikauskon maailmaan, oli juuri Zar. Kun avasin
keskustelun lyhyen johdannon jälkeen ja annoin ymmärtää, että tunnen Zar-rituaalit,
haastateltavani ymmärsivät minun olevan ns. syvällä tässä aiheessa. Se avasi
keskustelua monelle saralle. Zar-menoja ei mainosteta, niistä tiedetään ja tiedetään
myös, ketkä niitä järjestävät. Tieto kulkee kylästä kylään. Kylän vanhin, Omda, tietää
näistä ja tietää myös kenelle tästä kerrotaan. Koska en ole uskontotieteilijä, en mene
aiheeseen tässä syvemmälle, mutta kuvaan seuraavassa koptipapin harjoittamaa
pahojen henkien manausta.

Tutustuttuamme pappiin ja saatuamme luvan osallistua sunnuntaiaamuna pahojen
henkien karkotusmenoihin, joissa ajettiin pahoja henkiä ihmisistä pois, siirryimme
seuraamaan toimia sivusta. Papilla oli risti kädessään ja hän kosketti sillä potilaan
otsaan ja huusi: ”Mar Girgis”, ja rukoili. Eli Pyhän Yrjänän nimissä pahoja henkiä
ajetaan ihmisestä ulos. Pahan hengen riivaamia oli useita, kristittyjä ja muslimeita.
Kun pappi oli koskettanut ristillä otsaa ja käskenyt Pyhän Yrjänän nimellä ja voimalla
henkeä poistumaan ihmisestä, saattoivat jotkut pyörtyillä, kaatua taaksepäin. Sitten
heidät tuettiin typertyneinä ylös ja johdatettiin, ainakin osa, talosta ulos.

Saudi-Arabiassa – siellä, missä harjoitetaan Zar-rituaaleja – ollaan todella tarkkoja
siitä, että kukaan ei ole jalkojen edessä, kun henki poistuu. Silloin olisi riskinä, että
paha henki menee edessä olevaan ihmiseen ja jatkaa pahoja tekojaan. Havaintojeni
mukaan Gizassa ei oltu tästä tarkkoja.

Mistä sitten tunnistaa, että henkilössä on paha henki, jinni? Henkilö, jonka paha
henki on vallannut, alkaa käyttäytyä ennalta-arvaamattomasti. Hän saattaa huudella
ruokottomuuksia, rumia sanoja, tulla aggressiiviseksi, jopa vaaralliseksi. Zar-menojen
ja henkienkarkotusmenojen johtajat tunnustelevat henkeä ja omilla keinoillaan he
sitten vakuuttuvat, että kyseessä on pahan hengen riivaama henkilö. Sen jälkeen
voidaan laittaa Zar-menot pystyyn tai henkilö ohjataan eteenpäin sellaisen papin
luokse, jolla tiedetään olevan valtaa henkien yli. Moderni psykologia ja psykiatria
nimittäisivät tilan psykoosiksi tai muuksi vakavaksi mielenterveyshäiriöksi. Tätä olisi
mielenkiintoista pohtia enemmänkin.

Islaminuskossa jinnit kuuluvat enkelien ohella tuonpuoleiseen maailmaan. Jinnit on
määrätty jumalallisessa järjestyksessä ihmisten palvelijoiksi, mutta joskus ne alkavat
tehdä temppuja ja kiusata ihmisiä. Enkelit kuuluvat läheisesti myös koptikristittyjen
uskomusmaailmaan. Ylä-Egyptissä jotkut uskovat, että kuolemaan johtaneen
liikenneonnettomuuden jälkeen koptipappi voi sulkea turman aiheuttajan hengen
laatikkoon, ja kun se heitetään Niiliin, aiheuttaja on saanut rangaistuksensa myös
tuonpuoleisessa. Henkien läsnäolo on tuntuvaa varsinkin Nubian mailla. Joskus olen
miettinyt, kunnioittavatko alun perin kristityt nubialaiset oikeastaan muuta kuin
kansanuskomuksia, ja muut uskonnot ovat vain pintaa ja pinnallisia toimintatapoja.

Maaginen ajattelu on arkipäivää, se esiintyy monessa muodossa. Pääuskonnot
sanelevat ajattelua ja arkea ja niihin sekoittuvat eri puolilla Egyptiä vaikuttavat
uskomukset. Moni meille tulevista pakolaisista ja maahanmuuttajista elää edellä
kuvatussa uskomusmaailmassa, joka terveydenhuollon ja mielenterveysalan
henkilökunnan olisi syytä tuntea. Terveyskäsityksiin Egyptissä liittyy myös moderneja
käsityksiä varsinkin autismista ja aivosairauksista, jotka sekoittuvat vanhoihin
kansanuskomuksiin tai elävät niiden rinnalla.

Lopuksi mielenkiintoinen tarina Egyptistä

Omm Seti oli englantilainen nainen, joka pienenä tyttönä alkoi puhua outoa kieltä
Seti-faraon patsaan edessä, kun hän oli British Museumissa luokkavierailulla. Hän
väitti kuuluvansa siihen maahan, josta tuo patsas tulee. Vanhemmat veivät hänet
Englannissa lääkäriin ja todettiin, ettei hän ole sairastunut mihinkään tunnettuun
tautiin. Myöhemmin elämässään hän oli farao Setin rakennuttaman temppelin
legendaarinen opas Abydoksessa. Hän löysi temppelistä paikkoja, joista ei aiemmin
tiedetty mitään. Hän meni ensimmäistä kertaa elämässään temppeliin silmät
sidottuina ja pystyi kulkemaan siellä kuin kotonaan. Hän avioitui paikallisen miehen

kanssa. Hänen elämästään on ilmestynyt kirja ”Omm Sety”. Abydoksen temppeli
sijaitsee noin 160 kilometriä Luxorista pohjoiseen ja se on kaikkien faraoiden
hautapaikka, symbolisesti. Jotkut väittävät, että Abydoksen temppelin kattokuvista
löytyisi helikopteri.

Tässä näitä mysteereitä ja uskomuksia onkin. Loput voi itse kokea paikan päällä.
Suosittelen lämpimästi.

 

Jussi Tukiainen, KM, PsM, aineenopettaja, PhD-student
jussi.tukiainen@elisanet.fi


Paperiton psykologin asiakkaana – kokemuksia Global Clinicilta

tammikuu 29, 2018

On arki-ilta Itä-Helsingissä. Paperittomien terveydenhuoltoa tarjoava Global Clinic on avaamassa jälleen ovensa. Klinikan tiloissa vilisee vapaaehtoisia sairaanhoitajia, lääkäreitä, kätilöitä ja hammaslääkäri. Paikalla on eri kielten tulkkeja ja lakimies. Myös PSV osallistuu toimintaan: vapaaehtoinen psykologi on viikoittain klinikalla.

Klinikalla asioi paljon ihmisiä. Taustojen ja elämäntilanteiden kirjo on suuri: on aikuisia, lapsia ja ikääntyviä, lukuisia eri kansalaisuuksia ja kieliryhmiä. On kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, liikkuvaa väestöä ja ihmisiä, joiden oleskelulupa on umpeutunut.

Yleisimpänä tulosyynä on somaattiset pulmat, joiden hoito julkisen terveydenhuollon piirissä ei ole mahdollista. Suurinta osaa paperittomien klinikalla asioivista yhdistää epävarma tilanne, jossa on vaikeaa rakentaa elämää ja suunnitella tulevaisuutta. Tämä altistaa myös psyykkiselle oireilulle, kuten uniongelmille, masennukselle ja ahdistuneisuudelle. Monella voi olla myös taustalla traumakokemuksia.

Paperittomien ihmisten erityisen haavoittuva asema asettaa haasteensa psykologin työlle. Työntekijänä on helppoa törmätä annettavan avun rajallisuuteen, jos autettavalla ei ole esimerkiksi kotia ja arkea, joihin kiinnittyä. Klinikan psykologit ovat toistaiseksi tarjonneet halukkaille keskusteluapua ja neuvontaa. Myös ryhmätoimintaa on suunnitteilla. Psykologit toimivat myös työparina alkuhaastatteluissa, ovat läsnä klinikan kokouksissa suunnittelemassa toimintaa yhdessä muiden ammattikuntien kanssa ja osallistuvat vaikuttamistyöhön.

Klinikalla ihmisten tilanteita lähestytään vakauttavasta näkökulmasta: keskeistä on pyrkiä vahvistamaan toimintakykyä arjessa ja tuomaan vakautta olosuhteisiin, joissa ihminen kullakin hetkellä elää. Myös arvostava, myötätuntoinen kohtaaminen voi olla ihmiselle merkityksellinen ja tyynnyttävä. Jos työntekijälle herää huoli asiakkaan akuutista mielenterveyden ongelmasta kuten itsetuhoisuudesta, hänet ohjataan kiireellisen julkisen hoidon piiriin.

Paperittomien tilanteet elävät jatkuvasti ja heijastelevat laajempia yhteiskunnan muutoksia. Mielenterveyden ammattilaisia tarvitaan jatkossakin tekemään töitä marginaalissa elävien ihmisten kärsimyksen vähentämiseksi. Psykologien Sosiaalisen Vastuun klinikkatoiminta on yksi tapa tämän tavoitteen toteuttamiseksi.

 

Veera Nieminen
PSV:n varapuheenjohtaja
Global Clinicin vapaaehtoinen psykologi


Kuntoutuskummitoiminnan kokemuksia Libanonin palestiinalaisleireissä

tammikuu 8, 2018

“Lasten mielenterveys- ja erityispalveluiden kehittäminen kriisioloissa Libanonissa” -hankkeella Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry tukee palestiinalaisen Beit Atfal Assumoud (BAS) –järjestön mielenterveyspalveluja lapsiperheille. Hankkeen vammaiskomponentissa on resurssit 60 lapsen erityiskoulu- ja kuntoutuspalveluihin. Seitsemällätoista erityislapsella on suomalaiset kuntoutuskummit, jotka lahjoittavat 1000 euroa vuodessa lasten erityiskoulu- ja kuntoutuspalveluihin. Ulkoministeriö on myöntänyt hanketukea vuosiksi 2017-2018.

 

Beit Atfal Assumoud -järjestön nimi arabiaksi

 

Erityislapsillekin kuuluu oikeus oppimiseen – mitä jos perhe ei siitä huolehdi?

Isä ei anna Miriamin jatkaa koulunkäyntiä. Miriam täyttää pian 11 vuotta. Hän on yksi PSV:n kuntoutuskummilapsista Libanonissa. Suomalaisten psykologien ryhmä maksaa erityiskoulumaksut ja BAS–järjestön perheneuvolan hoidon. Miriamilla on kaksi vanhempaa veljeä, jotka kävvät samaista koulua kuin Mariamkin aikaisemmin. Perheneuvolan työntekijät ovat taivutelleet isää, samoin Miriamin isoäiti. Heikkolahjainen äiti ei ole ilmaissut mielipidettään. Nyt Miriam vain oleskelee kotonaan, joka on kunnoltaan Shatilan pakolaisleirin heikoimpia.

Mitä voi kaukainen kummiryhmä tehdä? Miten isän kanssa voi työskennellä? Miten toimii psykologi Suomessa, jos vanhemmat eivät pidä huolta erityislapsensa koulunkäynnistä? PSV:n hankkeessa on ideoitu ja lähetetty ehdotuksia Beirutin perheneuvolan tiimille. Todettiin, että kyllä perheneuvola varmaan tietää, mikä on isällä mielessä. Liittyisikö koulukielto tytön lähestyvään murrosikään? Hänet on suljettava pois pahan maailman vaaroilta kotiin? Mutta sulku on vakava loukkaus Miriamin oikeudelle saada edellytystensä mukaista koulutusta. Entäpä jos isä kävisi tutustumassa Miriamin kouluun?  Koulussa asenne vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä kohtaan on kohdallaan: kaikki suunnitellaan yhdessä perheen kanssa. Tai jos Beit Atfal Assumoudin kulttuuriohjaaja työskentelisi isän kanssa ja tekisi hänen kanssaan sarjakuvatarinoita Miriamin tulevaisuudesta. Yksi tarina ilman koulutusta. Toinen tarina niin, että Miriam on jatkanut koulunkäyntiä. Kolmas tarina – mikä se voisi isän piirustuksissa olla? Miriamin Suomen ystävien ehdotusten tulva jatkui. Voisiko perheneuvola kysyä apua Shatilan keskuksen sosiaalityöntekiöiltä, jotka tuntevat perhen hyvin? Isä on kertonut, että tytön puhe on tullut selvemmäksi ja kirjainten kirjoittamisenkin perusteet ovat alkanet hahmottua. Isällä on jotain vieläkin tärkeämpää mielessä, kun Miriamin edistymisestä huolimatta hän haluaa karsia koulunkäynnin tyttärensä elämästä.

Koulunkäyntiin kannustaminen

Tietoon tulleissa ongelmatilanteissa Suomen kuntoutuskummit haluavat ratkaisuja ideoimalla osoittaa olevansa henkisenä tukena. Yleensä on niin, etteivät ehdotukset toimi käytännössä. Paikalliset keksivät parhaat keinot. Laillista velvoitetta pakottaa Miriamin isää ei ole. Libanonilaisilla lapsilla oppivelvollisuusikä on 6-14 vuotta, mutta se ei koske palestiinalaisia. Palestiinalaisilla ei ole Libanonissa kansalaisoikeuksia, joten sitäkään kautta ei saa pontta lapsen oikeuksien toteutumiseen. Osa vanhemmista ei laita lapsiaan kouluun. Palestiinalaista erityislapsista Libanonissa 28,9 % ei pääse kouluun ollenkaan. Miriam ei ole ensimmäinen lapsi, jonka kohdalla perheneuvola joutuu tekemään lujasti töitä, että vanhemmat huolehtisivat lapsen koulunkäynnistä. Perheen ymmärtämättömyys tai voimattomuus on yksi lapsen koulusta poisjäämisen syy, vaikka tavallisesti sekä Libanonin palestiinalaisyhteisössä että Suomessakin vanhemmat suorastaan taistelevat koulutuksen puolesta. Useimmiten kyse on sopivan erityisopetuksen puuttumisesta ja palvelun kalleudesta. Normaalikouluissa ala-asteen koulutukseen 6-12 –vuotiasta lapsista osallistuu 97 %, keskiasteen luokille 84 %, mutta yläasteen 10-12 luokille enää 61 %. Syyriasta Libanoniin paenneista koluluikäisistä palestiinalaislapsista vain 64 % käy koulua (Chaaban ym. 2016). Lyhyeksi jää monen palestiinalaislapsen koulutie, vaikka palestiinalaiset perinteisesti arvostavat koulutusta.

Camillan koulunkäynti unohtui pakomatkalla

Pikkuinen Camilla tuli 6-vuotiaana Syyrian sodan jaloista 2012 Beirutiin. Vuonna 2013 Camillan perhe otti ensi kertaa yhteyttä Beirutin perheneuvolaan. Kehityksessään Camillalla  on monia ongelmia. Perheneuvolan avulla Camillan vanhemmat järjestivät paikan erityiskoulusta, jossa Camilla kävi lukuvuoden 2015-2016. Hän sai suomalaisen kummiryhmän, jonka avustamana koulunkäynti oli mahdollista. Tarkoitus oli jatkaa samassa koulussa lukuvuosi 2016-2017, mutta kävi ilmi, että Camilla olikin jäänyt pois koulusta syksyllä 2016. Syyksi osoittautui perheen pyrkiminen  eteenpäin, pois Libanonista. Isä halusi kovasti lähteä, äiti olisi jäänyt odottamaan paluuta Syyriaan. Perhe oli YK:n kehitysjärjestö UNDP:n listoilla. Vanhempien pähkäillessä heiltä jäi Camillan koulunkäynnistä huolehtiminen taka-alalle. Vihdoin perhe sai luvan muuttaa Beirutista Ruotsiin. Muutto onnistui kohtuullisen hyvin. Perheneuvola pitää edelleen yhteyttä Camillan perheeseen – Camilla ei itse puhu – ja yhteistyö ruotsalaisten viranomaisten kanssa tuntuu sujuvan hyvin. Camillalta jäi sodan pakomatkan vuoksi kouluvuosi väliin. Isä ei ole periaatteessa lapsen koulunkäyntiä vastaan, mutta hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa, että Camillan tarpeet jäivät toissijaiseksi Nyt tyttö on päässyt Ruotisssa erityiskouluun. Loppu hyvin, toivottavasti jatkokin.

Hyvää edistymistä kuntoutuskummilapsilla vuonna 2017

Perheneuvolat kirjoittavat kuntoutuskummeille vuosiraportit lasten edistymisestä ja hankaluuksista kuten Miriamin ja Camillan tapauksissa (tyttöjen nimet muutettu). Vuoden 2017 raporteista näkyy työn tuloksekkuus. Kysymykseen “Millaista oli perheen, erityiskoulun ja perheneuvolan yhteistyö lukuvuonna 2016-2017”, perheneuvoloiden arvio on: hyvää 12, kohtalaista 4, ei hyvää 1. Perheneuvolat olivat arvioineet 10 lapsella

Edistyminen kuntoustustavoitteissa oli arvioitu hyväksi 10 lapsella, kohtalaiseksi 5 lapsella ja heikoksi 2 lapsella. Koti- ja muu toimintaympäristö oli kohentunut hyvin 10 lapsella, 5 lapsella kohtalaisesti ja 2 lapsella heikosti. “Vaikka lapsen ongelmat olisivat sen laatuisia, ettei edistymistä voi havaita, tuemme silti perheitä pitämään huolta erityislapsestaan”, toteaa Beirutin perhneuvolan psykiatri Madeleine Badaro Taha.

Kuntoutuskummit tai -kummiryhmät lahjoittavat vuodessa 1000 euroa lapsen erityiskoulu- ja perheneuvolan järjestämän tai organisoiman kuntoutuksen tarpeisiin.

 

Sirkku Kivistö

PSV:n Libanonin hankkeiden koordinaattori.

 

 

Perheneuvolan kyltti Tyyroksessa sijaitsevasta El-Bussin perheneuvolasta

 

Saidan perheneuvolan kyltti

 

Saidan perheneuvolan odotushuoneessa sosiaalityöntekijän kanssa

 

UNRWA:n Ramallah-koulun sisäänkäynti Shatilassa

 

 

Lähde: Chaaban, J., Salti, N., Ghattas, H., Irani, A., Ismail, T.,

Batlouni, L. (2016), “Survey on the Socioeconomic Status of Palestine Refugees in Lebanon 2015”, Report published by the American University of Beirut (AUB) and the United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East (UNRWA).


PSV:n hallituksen kokouksissa käsiteltyjä asioita

kesäkuu 18, 2017

Puheenjohtaja Ann-Christinen tiimiin valittiin 17.6.2017 varapuheenjohtajaksi Veera, sihteeriksi Katri ja rahastonhoitajaksi Sirkku. Uudet säännöt, uutta puhtia. Sitä ennen toimintasuunnitelmaan paneutumista ja yhdistystoiminnan rutiineihin perehtymistä. Seuraavat hallituksen kokoukset 26.8.2017 klo 10.30, 14.10.2017 klo 13, 11.11.2017 klo 13, 9.12.2017 klo 15.30 (kellonaika tarkistetaan).

Varsinaisten toiminnallisten asioiden lisäksi on päivitetty yhdistyksen tiedot yhdistysrekisteriin ja YTJ:hin, valmisteltu vuoden 2018 toimintasuunnitelmaa ja budjettia, pohdittu nettisivujen ja facebook-sivujen kehittämistä. Poliisihallitukselle on jätetty rahankeräyslupahakemus vuosiksi 2018-2020. Marraskuussa haetaan OKM:stä toiminta-avustusta yhdistyksen rauhantyöhön.

Paikallisryhmät PSV-Stadi pääkaupunkiseudulla, PSV-Jyväskylä, PSV-Tampere ja PSV-Turku ovat järjestäneet infotilaisuuksia uusille psykologian opiskelijoille. PSV-Satakunta Porin ja Rauman seudulla työskentelee maahanmuuttajien kanssa. PSV:llä on myös Turvapaikanhakija- ja Paperittomat -hankkeet asianomaisten yhteistyökumppaneiden kanssa (SPR, Global Clinic). Puheenjohtaja Ann-Christin osallistuu asiantuntijana valtakunnalliseen “Pakolaisten mielenterveystoimien valtakunnallinen kehittämishanke” (PALOMA)-hankkeeseen.

Lääkärin sosiaalinen vastuu (LSV) ry:n kanssa työstetään Somalimaan mielenterveyshanketta, jossa PSV:n asiatuntijat tulevat toteuttamaan joitakin koulutusosioita.

PSV:n hallituksen kokous Musiikkitalon kahviossa. Katri, Esa, Ann-Christin, Virpi, Haidar. Kuva SK
PSV:n hallituksen kokous Musiikkitalon kahviossa 17.6.2017. Katri, Esa, Ann-Christin, Virpi, Haidar. Kuva SK


Vastuu vetää vaaliuurnille

maaliskuu 23, 2017

Kevään kunnallisvaalit ovat nurkan takana ja kampanjointi on kiivaimmillaan. Varsinainen vaalipäivä on sunnuntai 9.4. ja ennakkoon pääsee kotimaassa äänestämään 29.3.–4.4. Uudet kunnanvaltuustot aloittavat työskentelynsä kesäkuussa.

Yksi vaalien puhutuimmista aiheista näyttäisi olevan sote-uudistus.

Tähän asti kunnat ovat päättäneet terveyspalveluistaan, mutta vuonna 2019 päätösvalta siirtyy uusille maakunnille. Sotekeskusteluun liittyy paljon epävarmuutta ja erimielisyyksiä, eikä moniin kysymyksiin tunnu löytyvän vastauksia edes päättäjiltä.

On luonnollista että sote kiinnostaa. Olisi tärkeää kuitenkin muistaa, että soteuudistuksen jälkeenkin kunnille jää runsaasti puuhaa: kuntien keskeisiksi tehtäviksi jäävät muun muassa päivähoidosta, kouluista, tiehankkeista, kaavoituksesta sekä elinkeino- ja kulttuuripalveluista päättäminen. Kuluneella hallituskaudella on tehty runsaasti leikkauksia, jotka koskevat näiden palveluiden budjetteja. Kuntien täytyy saada järjestettyä kuntalaisille koulutusta, kulkemismahdollisuuksia ja kulttuuria yhä pienemmillä summilla.

Kunnallisvaaleihin ei vaikuta liittyvän samanlaista hypetystä kuin eduskuntavaaleihin: ehkä kunnallispolitiikka tuntuu jotenkin pienemmältä, arkipäiväiseltä. Sitähän se onkin – ja juuri siksi tärkeää. Kunnallispolitiikassa tehdyt päätökset tulevat lähelle yksilön arkea. Sote-uudistuksen jälkeenkin kunnallinen päätöksenteko vaikuttaa muun muassa siihen, millaisella alueella asumme, miten kuljemme työ- tai opiskelupaikallemme, missä lapsemme ovat päivähoidossa sekä missä ja mitä harrastamme vapaa-ajallamme.

Ihmisten arkielämä eri osa-alueineen ja kaikkine sävyineen on joko suoraan psykologin työn kohteena tai ainakin sivuaa sitä, työskenteli psykologi sitten terveydenhuollossa tai muualla. Ihmisten hyvinvoinnin parantaminen ja edistäminen ovat psykologeille keskeisiä tavoitteita, joihin kunnallispolitiikassakin kai tähdätään – tai ainakin pitäisi. Niin psykologien kuin kenenkään muunkaan ei tulisi jättää näissä(kään) vaaleissa ääntään käyttämättä, riippumatta siitä kenelle äänensä antaa. Ammattikuntamme keskuudessa on viime aikoina käyty vilkasta keskustelua psykologien roolista yhteiskunnassa: jos omat yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinot ovat vielä etsinnässä, on kunnallisvaaleissa äänestäminen mainio pieni ensiaskel vaikuttamisen tiellä!

Sopivaa ehdokasta voi etsiä esimerkiksi seuraavista vaalikoneista:

https://vaalikone.yle.fi/kuntavaalit2017/

http://www.vaalikone.fi/kunta2017/

http://www.terveysehdokas.fi/

Pääkaupunkiin kulkemaan pääsevät voivat myös osallistua Psykologiliiton, Nuorten Psykologien Verkoston ja Helsingin Psykologiyhdistyksen järjestämään Psykologina politiikassa -keskustelutilaisuuteen sunnuntaina 26.3.:

https://www.facebook.com/events/264855793970040/?ti=cl

Intoa ehdokkaan etsintään ja äänestämiseen toivottaa

PSV Stadi


Asylum Seeker Support Project: PSV collaboration with Finnish Red Cross

maaliskuu 21, 2017

All over Finland reception centres for asylum seekers are closing down. To illustrate, of the 52 reception centres that are currently operational only 25 are expected to be open by the end of August 2017. This means that some asylum seekers will be granted refugee status and will be assisted to integrate into Finland. Of those who will be refused some are likely to remain here – “paperless” and without any claim to social support. Organisations like the Finnish Red Cross are likely to widen their focus to include this group in service provision. Collaboration with the Global Clinic would be important in this regard e.g. training volunteers.

Asylum seekers still resident in the reception centres will be facing more uncertainty, insecurity and losses as they are relocated to other centres pending decisions regarding their status.

In February 2017 Red Cross conducted a needs assessment pertaining to psychosocial support at the reception centres. 16 Centres reported that they would be interested in different forms of support from PSV volunteers including:

  • PSV volunteers could serve in a consultative function to staff at the centres, e.g. helping workers to decide when a referral for professional treatment is needed. Such consultations could be done via phone or video facilities so volunteers would not need to travel.
  • Group interventions similar to ones already facilitated at Auramo and Siuntio.
  • Individual sessions with some clients; these should be time limited and should not replace treatment.

If you are interested in volunteering for this project please contact Gudrun Kober (gudrun@psychologyhelsinki.fi ) or Riitta Päätalo (riitta.paatalo@rokki.net).

This is a continuation of collaboration between PSV and the Red Cross. In the winter 2016 four group sessions were facilitated with asylum seekers at the Auramo reception centre in Vantaa. These were aimed at enabling participants to relax and to have better access to personal resources. And currently two PSV volunteers are conducting group interventions with youths at Siuntio building on the work started in the summer 2016.

Written by Gudrun Kober


Puhe tekojen puolesta

tammikuu 30, 2017

Monet ovat seuranneet huolestuneina uutisia Donald Trumpin aloitettua tehtävänsä Yhdysvaltojen presidenttinä 20.1.2017. Kirjoittaessani tätä tekstiä seitsemän päivää myöhemmin, uusi presidentti on ehtinyt muun muassa purkaa terveydenhoitouudistuksen, joka mahdollisti miljoonille amerikkalaisille terveydenhoidon myös ilman vakuutusta, vahvistanut suunnitelman muurin rakentamisesta Meksikon rajalle ja ilmoittanut viisumien myöntämisen keskeyttämistä tiettyjen maiden muslimikansalaisille. Lisäksi hän on päättänyt rahoituksen katkaisemisesta avustusjärjestöille, joiden projekteissa mahdollistetaan perheensuunnittelu ja abortit sekä rajoittanut vakavasti ympäristöhallinnon toimintaa, tutkimusta ja ilmaisunvapautta. Hän on myös ilmaissut haluavansa leikata tuntuvasti YK.n rahoitusta ja kertonut kannattavansa kidutusta kuulustelumenetelmänä.

Edellä kuvatun valossa ei ehkä ole kovinkaan yllättävää, että Googlen suosittujen hakujen joukosta Trumpia koskien löytyy “Is Donald Trump mental?”. Vaikka diagnostiikka ei ole koskaan mahdollista ilman asianmukaista tutkimusta, psykologit ovat eri tavoin tarttuneet aiheeseen ja koettaneet analysoida Trumpin persoonallisuudesta piirtyvien vaikutelmien mahdollisia yhteyksiä hänen poliittiseen toimintaansa (ks.esim. http://www.theatlantic.com/magazine/archive/2016/06/the-mind-of-donald-trump/480771/). Diagnostisen määrittelyn sijaan psykologisen tiedon avulla on mahdollista tarjota näkökulmia, joiden avulla Trumpia eri tavoin kohtaavat henkilöt voivat yrittää tylsyttää Trumpin toiminnan haitallisinta kärkeä. Erään näkökulman Trumpin kehitykseen henkilönä ja poliitikkona tarjoaa myös Yle Areenassa katsottavissa oleva dokumentti “Donald Trump, voittaja” (http://areena.yle.fi/1-3891937).

Oli Trumpin psyyken tilasta mitä mieltä hyvänsä, joka tapauksessa hänen tekonsa synnyttävät maailmaamme hyvyysvajeen. Tämä herättää monissa ymmärrettävästi, vihaa, pelkoa ja ehkä kauhuakin. Koskaan aiemmin tuomiopäivän kelloa ei ole siirretty lähemmän keskiyötä yhden ihmisen tekojen vuoksi (ks. http://yle.fi/uutiset/3-9426197 ).

Vihaisena tai peloissaan on helppo juuttua parjaamiseen tai kauhisteluun. Näiden sijasta tarvitaan kompensoivia tekoja. Esimerkiksi Hollannissa on jo tartuttu globaaliin vastuuseen ja päätetty perustaa kansainvälinen rahasto, jonka tehtävänä on paikata Trumpin päätöksen vaikutus perhesuunnittelua tarjoaville avustusjärjestöille  (ks. http://edition.cnn.com/2017/01/25/politics/netherlands-trump-global-gag-rule/ ). Vastaava kotimainen esimerkki suoranaisesti Trumpin toimiin liittymättä on Pernatsi-kampanja, jonka johdosta kansallissosialistien marssi tuotti yli 100 000 e humanitaarista työtä tekeville järjestöille.

Kannustaisinkin jokaista meistä miettimään, mitä on se hyvä, jota itse kykenee tähän maailmaan lisäämään. Mitkä ovat ne arvot ja asiat, joiden puolesta olet valmis tekemään työtä? Mitkä ovat konkreettiset mahdollisuutesi tämän työn tekemiseen tänään ja lähitulevaisuudessa? Kenties sinulle on mahdollista tukea rahallisesti järjestöjä, jotka kamppailevat oikeanmukaisemman maailman puolesta. Ehkä pystyt antamaan aikaasi ja ammattitaitoasi yhteisen hyvän edistämiseen. Mahdollisesti teet näitä asioita jo ja sinun panoksesi on näiden tekojen sitkeä jatkaminen.

Jos taas etsit uusia tapoja toteuttaa hyvää, oman järjestömme parista voisin nostaa esiin esimerkiksi mahdollisuuden työskennellä turvapaikanhakijoiden tai paperittomien psyykkisen voinnin parantamiseksi. Samoin kehitysyhteistyöhankkeemme kaipaavat sekä lahjoittajia että hankebyrokratiaa jaksavia käytännön puurtajia (ks. https://vastuu.fi/?page_id=25 tai https://vastuu.fi/?page_id=23 ). Mihin vaihtoehtoon itse kukin meistä päätyykin, kauhistelkaamme yhden kerran vähemmän ja tehkäämme yksi konkreettinen teko enemmän.

Satu Heinola / puheenjohtaja / Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry


Tulevien psykologien sosiaalinen vastuu

marraskuu 2, 2016

Tuoreet cortexlaiset, eli Tampereen psykologian fuksit, saivat tiistaina 27.9.16. tietoähkyn psykologian alan ja yliopistomaailman järjestöistä. Perinteisissä syysbileissä esittäytyivät Psykologiliitto, Pirkanmaan Psykologiyhdistys, Suomen psykologian opiskelijain liitto, European Federation of Psychology Students’ Associations, Tampereen yliopiston ylioppilaskunta – ja Psykologien Sosiaalinen Vastuu.

Koska ilta oli jo ollut fukseille pitkä ja tietoa tullut varmasti liikaakin, heräreltiin heitä PSV:n esittelyn aluksi pistämällä heidät ensiksi itse miettimään, mitä on sosiaalinen vastuu ja vastuullisuus. Saadaksemme samalla sisältöä tähän Tampereen paikallisyhdistyksen blogikirjoitukseen vastaukset pyydettiin kirjoittamaan ylös (kukaan ei innostunut piirtämään, vaikka siihenkin kannustettiin). Aikaa oli noin minuutti.
Mitä näille tuleville psykologeille sitten tuli mieleen sanaparista sosiaalinen vastuu? Vastauksissa useimmin mainittiin toisista huolehtiminen, erityisesti heikompien puolustaminen ja auttaminen sekä tasa-arvon edistäminen. Lisäksi ehdotettiin ihmisten tietämyksen lisäämistä mielenterveyden häiriöistä ja avun helposta saatavuudesta huolehtimista. Yhdessä lapussa todettiin: ”Meillä tulevilla psykologeilla on tietynlainen velvollisuus / vastuu pitää ihmisten mielenterveydestä huolta.” Hyviä pointteja kaikki, ja niitä asioita, joiden eteen PSV:kin työskentelee!
Itsekin cortexlaisena olen ylpeä fukseistamme, sillä vastausten määrä ja laatu yllätti minut positiivisesti! Mielestäni on hienoa, että heillä on jo opiskeluidensa alkutaipaleella ymmärrys siitä, kuinka vastuulliseen ammattiin he ovat opiskelemassa ja kuinka tärkeää on huolehtia toisista ihmisistä ja tasa-arvosta. Eikä sekään huono piirre ole, että jaksaa vielä pitkän päivän lopussa oikeasti hetkeksi syventyä pohtimaan, mitä on sosiaalinen vastuu, ja saa siitä jopa joitakin ajatuksia paperille. 
Mitä ajatuksia sosiaalinen vastuu sinussa herättää? 
Vastuuterveisin
Katri
Tampereen paikallisosasto 

Ihmiseltä ihmiselle -eettisyys kiinnostaa opiskelijoita

marraskuu 2, 2016

Eettisyys on puhuttanut viime aikoina paljon niin sosiaalisessa mediassa kuin kahvihuonekeskusteluissa. Kolmen opiskeluvuoteni aikana olen havainnut opiskelijoiden kasvavaa kiinnostusta hyväntekeväisyyttä, eettisyyttä ja ekologisuutta kohtaan. Oli kyse sitten vapaaehtoistyöstä, lahjoituksista hyväntekeväisyyteen tai kasvissyöjäksi ryhtymisestä, opiskelijat ovat aktiivisia ja tiedonjanoisia tällä saralla. Vaikuttaa siltä, että kiinnostusta erilaista hyväntekeväisyyttä kohtaan olisi, mutta opiskelijat eivät aina tiedä miten kiinnostuksen saisi muunnettua teoiksi

Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto (SPOL ry) on myös ottanut eettisyyden ja ekologisuuden entistä paremmin huomioon omassa toiminnassaan. Toimintasuunnitelmaamme on kirjattu myös pienimuotoinen ympäristösuunnitelma, joka sisältää niin reilun kaupan kahvin suosimista, kertakäyttöastioiden vähentämistä ja eettisten, aineettomien lahjojen antamista esimerkiksi vuosijuhlilla. Vaikka kyse on pienistä teoista ja askelista, niin pienistä puroista syntyy lopulta suuri joki. SPOL on myös jatkanut hyväksi koettua yhteistyötä PSV:n kanssa ja erilaisia yhteistyömuotoja kehitetään edelleen. Esimerkiksi suoranaisena hittinä on ollut PSV-kahvit tai muu PSV:n varainkeruu tapahtumiemme yhteydessä. Vaikka pienituloisia opiskelijoita olemmekin, niin muutama kolikko löytyy aina repun pohjalta hyvään tarkoitukseen.

 

SPOL on aloittanut tänä vuonna uutena projektina Vuoden opiskelijan palkitsemisen. Tarkoituksena on vuosittain valita upeiden opiskelijoidemme keskuudesta yksi opiskelija vuosittain vaihtuvan teeman puitteissa. Tänä vuonna pohdimme ensimmäistä teemaa ainejärjestöjen yhteisessä tapaamisessa huhtikuussa ja teemaksi valikoitui Ihmiseltä ihmiselle. Vaikka teema halutaan pitää melko avoimena, tänä vuonna haemme kuitenkin syksyllä opiskelijaa, joka olisi esimerkiksi tehnyt vapaaehtoistyötä tai ollut muuten vain avulias, pyyteetön ja oma ihana itsensä muita kohtaan. Odotammekin innolla, mitä kaikkia tarinoita pääsemme syksyllä lukemaan opiskelijoiden ehdottaessa toisiaan Vuoden opiskelijaksi!

 

Myös PSV ja sen toiminta on noussut enemmän opiskelijoiden tietoisuuteen ja siitä ollaan uteliaita, esimerkiksi paikallisryhmien tapahtumiin opiskelijat osallistuvat mielellään. Opiskelijat ovat käyneet kuuntelemassa vapaaehtoisten kokemuksia Turkin ja Libanonin hankkeista. Tapahtumissa kuulee paljon käytännönläheisestä työstä eettisyyden parissa ja myös sellaisista asioista, joita ei opinnoissa käydä juurikaan läpi. Erityisesti tänä vuonna alkanut kokeilu Siuntion vastaanottokeskuksessa on kiinnostanut opiskelijoita, ja on ollutkin hienoa, että myös me olemme saaneet mahdollisuuden lähteä tähän mukaan! Tällaisia tilaisuuksia kannattaa ehdottomasti mainostaa tuleville psykologeille yhä aktiivisemmin, koska vapaahetoistyön parissa me opiskelijat voisimme kokeilla siipiämme ihmisläheisessä työssä psykologiharjoittelua jännittäessämme. Juuri tällaisten hankkeiden ja vapaaehtoistoiminnan kautta voimme olla mukana antamassa oman panoksemme yhteisen hyvän eteen – ihmiseltä ihmiselle.

 

Emma Peltomaa
Puheenjohtaja
Suomen Psykologian Opiskelijain Liitto

What to do with the need to help

marraskuu 2, 2016

Several thousand people are currently arriving as refugees in Finland and these people are in distress. This prompted Finnish Psychologists for Social Responsibility (FiPSR) to submit a proposal for the provision of psychosocial support services to refugees to the City of Helsinki.

With so many distressed people coming here it feels impossible to behave as if everything is as it was before, as if nothing has changed. There is an urgency and a pressure to “do something”, to respond. At the same time it is easy to feel overwhelmed by the magnitude of the task, by not knowing where to start and by efforts to join forces with existing organisations getting stuck in the quagmire of the excessive demands and overload they are facing.

Responses to previous crisis situations have taught us that the urge to “do something” easily finds expression in ill-considered actions that may serve the needs of “helpers” rather than those in distress. Presumably being a refugee means that one’s boundaries have been violated, often repeatedly. This calls for caution when reaching out to refugees.

Apart from prudent caution we may hold back because we feel daunted by the real and perceived barriers to reaching out. There are barriers within ourselves: introverts are probably disproportionally represented in the psychology profession, making it difficult for many of us to initiate contact. There are cultural differences, the lack of a shared spoken language, the practical restrictions that come with overcrowded facilities and people being in the centres temporarily, making it difficult to build trust. Many refugees are men and the majority of psychologists in this country are women; how do gender differences interlock with cultural factors and possibly complicate contact?

Having helped to write the PSR proposal I think about ways to put the ideas that are on paper into practice. Focusing on the above-mentioned differences I soon feel like I am walking blindfolded in a swamp at night.

So to move away from the brink of paralysis and encourage myself I think of moments in my life when it was possible to connect with people even though the barriers initially felt insurmountable. In those moments my deepest motivation was an interest in the other and in the emerging process between us when fears, the pressure to reach some goal or achieve something did not clutter up the connection. These are the moments when being seen and heard displaces loneliness and isolation. And as I remember a space opens up within me; ideas begin to evolve and excitement grows. And I know that I have the skills, knowledge and experience to contribute meaningfully to the society I live in even though I, too am a newcomer here – like the refugees.

Gudrun Kober

More about the author at:

www.psychologyhelsinki.fi