PSV:n Tampereen paikallisosasto järjesti marraskuussa yhteistyössä Youth Against Drugs ry:n eli YAD:n kanssa koulutustilaisuuden, jonka aiheena oli päihderiippuvuus. YAD on valtakunnallinen järjestö, joka pyrkii ehkäisemään ja vähentämään päihteiden käyttöä sekä niistä koituvaa haittaa. Tilaisuus järjestettiin Pirkanmaan psykologeille ja psykologianopiskelijoille, ja sen tarkoituksena oli antaa eväitä siihen, miten päihderiippuvuudesta kärsiviä olisi hyvä kohdata asiakastyössä. Saimme kuulla illan aikana kahden kokemusasiantuntijan pysäyttävän tarinan päihderiippuvuudesta, siihen ajautumisesta, sen kanssa kamppailemisesta ja siitä selviämisestä.
Psykologian kandidaattivaiheen opiskelijana olen tottunut siihen, että opinnoissa käsitellään mielenterveyden ilmiöitä melko yleisellä tasolla: esimerkiksi päihderiippuvuutta ja sen taustamekanismeja on lähestytty usein joko neuropsykologisesta näkökulmasta tai listaamalla riskitekijöitä, joiden on todettu olevan riippuvuuden taustalla. Opinnoissamme ei ole kuitenkaan ollut mahdollisuutta paneutua aiheisiin vielä syvemmälle, inhimilliselle tasolle väestötason tarkastelujen sijaan. Tästä syystä olikin pysäyttävää päästä kuulemaan, kuinka kaksi henkilöä kertoi omien kokemustensa kautta, mikä sai heidät aloittamaan huumeiden käytön ja mikä taas sai heidät irtautumaan niistä. Koen, että heidän tarinansa opettivat päihderiippuvuudesta vielä enemmän kuin mitä koulukirjat ovat opettaneet.
Molempien kokemusasiantuntijoiden tarinoissa heijastui se, että he eivät nuorena olleet kokeneet kuuluvansa joukkoon. Ne piirit, joissa päihteitä käytettiin, olivat ensimmäisiä ryhmiä, joissa he kokivat itsensä osaksi porukkaa. Toisaalta jälkikäteen katseltuna he totesivat, ettei sekään ryhmään kuuluminen ollut aitoa ystävyyttä. Tärkeintä kuitenkin silloin tuntui olevan, ettei joutuisi olemaan yksin. Tästä samasta yksin jäämisen pelosta muodostui heidän mukaansa myös yksi tekijä, mikä teki myöhemmin päihteiden käytön lopettamisesta lähes mahdotonta. Lähes koko elämänpiiri muodostui tällöin ihmisistä, jotka käyttivät päihteitä – päihteiden käytön lopettaminen olisi siis merkinnyt kaikkien sosiaalisten kontaktien katkaisemista. Riippuvuutta ei siis tulkintani mukaan ylläpitänyt vain huumeiden addiktiota aiheuttavat kemialliset tekijät, niin kuin helposti voisi teoreettisella tasolla ajatella. Sen sijaan sitä ylläpiti se, että koko elämä oli kietoutunut päihteidenkäytön ympärille, eivätkä he juuri tunteneet elämää sen ulkopuolella.
Tämä yksin jäämisen pelko paistoi siis koko ajan heidän tarinoistaan läpi. Se pisti miettimään yksinäisyyden ennaltaehkäisemisen tärkeyttä. Joku yleisöstä kysyikin, mitkä olisivat sellaisia merkkejä, joista esimerkiksi koulupsykologi tai muu koulun henkilökunta voisivat päätellä, että lapsi tai nuori on vaarassa jäädä yksin ja ajautua päihteiden pariin. Yksi konkreettinen merkki oli kokemusasiantuntijoiden mukaan se, että nuori yhtäkkiä alkaa liikkua porukoissa, joissa ei ennen ole liikkunut. Tämän perusteella olisikin ensisijaisen tärkeää, ettei koulun henkilökunta sulkisi silmiään nuorten sosiaaliselta elämältä, vaan seuraisi jatkuvasti, jääkö joku koko ajan yksin tai alkaako joku käyttäytyä yhtäkkiä eri tavoin kuin ennen.
Kokemusasiantuntijoiden kertomasta saattoi myös tulkita, että vaikka yksi syy jatkaa päihteiden käyttöä oli se, ettei silloin joutuisi olemaan yksin, he silti kokivat olevansa koko ajan yksin. Pysäyttävää oli kuulla, että jossain vaiheessa he eivät osanneet enää luottaa toisiin ihmisiin ja että lopulta luottamus myös omaan itseen lakkasi. Tämä on mielestäni tärkeä asia, joka meidän ammattiauttajien tulisi muistaa: päihderiippuvuuden kanssa kamppailevaa yksilöä tulisi toipumisvaiheessa tukea taukoamatta ja näin ollen pyrkiä kasvattamaan hänen uskoa omaan itseensä. Tämä voi kuitenkin olla hidas prosessi, mikä vaatii kärsivällisyyttä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei usko missään vaiheessa lakkaa.
Kokemusasiantuntijat toivatkin esiin, että juuri muiden ihmisten tuki, johon he eivät kenties olleet päihteidenkäytön aikana osanneet edes uskoa, oli yksi merkittävä tekijä, joka auttoi heidät pääsemään päihteistä irti. Heidän puheestaan saattoi siis ymmärtää, että muiden ihmisten luottamus ja usko heihin sai heidät vähitellen uskomaan itse itseensä. Youth Against Drugs ry oli juuri ollut molemmille heille yksi tällainen taho, joka oli luottanut heihin ja antanut heille vastuuta. Oli koskettavaa kuulla, että esimerkiksi YAD:n toimiston avaimien luottaminen heidän käsiinsä oli ollut merkittävä hetki, sillä se oli ollut konkreettinen todiste siitä, että joku uskoi ja luotti heihin.
Kokemusasiantuntijoiden toipumisvaihetta kuvasi pitkälti se, että kaikki, pienetkin asiat, tuli opetella alusta. Esimerkiksi Kelan tukihakemuslomakkeiden täyttäminen saattoi olla aluksi ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tämän lisäksi avun pyytäminen muilta oli haastavaa. Kun sen lopulta uskalsi tehdä, asiat kuitenkin helpottuivat. Mielestäni olisikin tärkeää, että apua olisi saatavilla ilman, että sitä pitäisi itse pyytää, sillä joskus avun hakeminen saattaa kaatua juuri siihen, että yksilö on vielä kykenemätön ilmaisemaan avuntarvettaan ääneen. Lisäksi auttamisen ei tulisi rajoittua vain päihderiippuvuutta koskeviin asioihin, vaan myös elämän arkisiin asioihin. Myös psykologeina meidän tulisi siis varmistaa, että päihderiippuvuudesta toipuvalla on tarvittaessa saatavilla tukea kaikilla elämän osa-alueilla.
Tilaisuuden lopuksi kokemusasiantuntijat kertoivat omia näkemyksiään siitä, miten ammattiauttajat voisivat olla parhaiten avuksi päihderiippuvuudesta toipuessa. He kokivat, että auttajan ei tarvitse välttämättä olla kokemusasiantuntija voidakseen tarjota empaattista tukea ja apua. Tärkeintä on se, että kohtaa yksilön avoimesti, ennakkoluulottomasti ja aidosti ja uskoo tähän silloinkin, kun merkkejä toipumisesta ei ole. Tärkeää oli kuulla seuraava lause, joka pätee mielestäni kaikkeen asiakastyöhön: ”Et voi tarjota mitään ilman aitoa kohtaamista.”
PSV-Tampereen ja YAD:n yhteisestä kokemusasiantuntijaillasta jäi päällimmäiseksi mieleen se, että jokaisen tarinan taustalla on aina yksilöllinen ihminen. Tämä ihminen tulisi kohdata ottamalla huomioon juuri hänen tarinansa, hänen tunteensa ja hänen kokemuksensa. Kuten olen jo tuonut esiin, merkittävintä kokemusasiantuntijoille oli ollut se, että heihin uskottiin ja uskotaan edelleen. Uskomalla toiseen vaikeinakin hetkinä voi osoittaa, ettei tämä ole enää yksin.
Anni Kiilavuori
psykologian opiskelija