Libanonin pakolaisyhteisössä on kaksi kriisiä päällekkäin. Libanonilaisten tuskastuneet reaktiot hallintoonsa ovat myllänneet arjen vaikeaksi. Sen päälle tuli vielä pandemiaeristys maaliskuun puolivälissä. Sosiaalityöntekijät pyysivät äitejä kirjoittamaan tilanteestaan. Lapset saavat koulutehtävät Whatsupin kautta. Siinä on äideilläkin pärjäämistä, kun pitää useamman lapsen whatsup-tehtäviä seurata. Yllättävän paljon arjessa taitaa normaalisti olla tapaamisia ja tehtäviä kodin ulkopuolella. Nyt niiden tuoma virkistys puuttuu. Kodin puhtaanapito, ruuanlaitto, lasten läksyissä auttaminen täyttävät äitien päivät aikaisempaa enemmän. Miehillä on vaikeaa, kun työt ja tulot ovat loppuneet ja perheestä huolehtiminen ei onnistu.
Pyysimme Libanonin palestiinalaisten oloja tuntevaa sosiaalityöntekijä-veteraani Jaakko Raittilaan lukemaan äitien kirjeet sosiaalityöntekijälleen. Hänestä kirjoituksista nousi tärkeimmäksi näkökulmaksi tukijärjestelmän toiminta, sen yhteisöllisyys pakolaisleireissä. Tuki on lähellä, ruohonjuurella, tuttua, henkilökohtaista. Tukeen luotetaan. Sosiaalityöntekijä ei valvo ”parempana” eikä iske haukkana ylhäältä vaan tulee vertaisena. Siis opittavaa meille suomalaisille. Toisaalta ei voi olla huolestumatta Libanonin ja leirien resurssipulan kärjistymisestä, toteaa Jaakko Raittila. Meidän ulkomaalaisten tukea tarvitaan.